Malttoiko perheenäiti pysytellä poissa linjoilta, no eipä malttanut. Tänne hän hiipii taas öisin, avaruuden taajuuksille näppäimistöä hellimään. Vaikka uhosi että jotain asiatekstiä, no, se tarvitsee vastapainon. Todellakin. Mikään ei väsytä ihmistä niin kuin Asia. Eikä mikään hoida niin kuin teksti.

Seuraa uusi lehti perheenäidin puhinassa: lapsihavainnointi. Perheenäiti on joskus opiskellut sitä hetken, muutenkin kuin kotioloissa mutu-tuntumalta. Tänä yönä perheenäiti jalostaa lapsihavainnoinnista jotain paljon kiinnostavampaa: lapsen havaintoja aikuisesta. Ja elämästä, ja koulusta.

Tai esimerkiksi äidistään.

 

(Äiti istuu tietokoneen ääressä, aamusta iltaan, eikä siirrä siitä katsettaan:)

- Mamma oletko sä jo kutonut mun lapaset valmiiksi, sä aloitit ne syksyllä, nyt on talvi?

- En. Mun tarttee pelastaa sun koulu.

- Mamma vahditko sä mun leppäkerttuja sillä aikaa kun mä olen kylvyssä?

- En mä ehdi. Mun tarttee pelastaa sun koulu.

- Mamma onks meillä tänään jotain ruokaa?

- En mä tiedä. Mun tarttee pelastaa sun koulu, ota voileipää.

- Miks sun tarttee pelastaa mun koulu?

- En mä tiedä. Ota voileipää.

 

Eräskin äiti paahtoi sisään Yhtenäiskoulun vanhempien kokoukseen muutama päivä sitten, läväytti repun pöydälle ja julisti: minä vaadin vuorokauteen lisää tunteja. Olisin myöntänyt niitä hänelle heti, jos asia olisi minun käsissäni. Mutta kun käsissä on nyt niin paljon, tuotanoinniin, kaikkea.

Ja leppäkertut ovat karanneet.

Yhdeksänvuotias tuli koulusta. Hän soitti ovikelloa. Äiti avasi. Äiti hajamielisenä: mitä tyttö? Tyttö vastasi silmät laajenneina:

- Mä näin mamma tuolla hangessa jonkun sellaisen sinisen, joka hohti.

- Jaa, siis mitä.

Tytär entistäkin suuremmin silmin:

- En mä tiedä, mutta se hohti siinä parkkipaikan kohdalla, maassa.

- Aijjaha. Siis hohti.

- Niin.

- Siinä parkkipaikan kohdalla maassa.

-Niin.

- Sinisenä.

- Niin.

(tauko, jonka jälkeen äiti havahtuu ajatuksistaan ja tajuaa viimein kysyä jotain järkevää:)

- Oliko se pelottava?

- Oli se.

Tytöltä oli auennut toinen letti. Jossain tuoksinassa. Hän itse ei sitä huomannut.

 

Kyseessä on yhdeksänvuotias. Yhdeksänvuotiaat eivät enää ole niitä koulun kaikkein pienimpiä. Mutta voih, kun perheenäiti on niitä joskus tuossa olohuoneen matolla silmäkulmallaan havainnoinut: ovat ne kyllä vielä aika pieniä. Eivätkä neljätoistavuotiaat vaikuta yhtään sen isommilta.

Koskaan ei selvinnyt, mikä siellä parkkipaikan kohdalla maassa hohti. Sinisenä. Äiti ei ehtinyt perehtyä asiaan, piti kiirettä, piti pelastaa lapselta koulu, ja jättää lämmin ruoka odottamaan lämpimämpiä päiviä. Jouluna yhdeksänvuotias ojensi äidille paketin. Paketista paljastui uskomattoman hieno pannulappu, tilkuista ommeltu, ompelukoneella. Pannulappu hohti tietoa synnystään, sinipunakeltaisena: tähän on käytetty Aikaa.

Koska sinä olet kulta tämän ehtinyt tehdä? äiti kysyi. Ja tytär vastasi: silloin kun sä olit niissä kokouksissa siellä meidän koululla.

Joka pitää siis pelastaa.

 

Tänä yönä perheenäiti ei kerrokaan teille mielipiteitään yhtään mistään. Tänäkään yönä hän ei ole saanut lopullisesti pelastetuksi lastensa, tai näiden kavereiden, koulua. Vielä. Tänä yönä hän kertoo teille jotakin yhdeksänvuotiaiden elämästä. Jotakin hyvin kuvaavaa, niin kuin runous usein on.

Alla Vernan, 9v, laulu koulusta.

Miettikää sitä lukiessanne, pitäisikö meidän yhdeksänvuotiaitamme sulloa samaan rakennukseen satamäärin, samaan rakennukseen, jossa kaikkia muitakin lasten vuosikertoja on satamäärin. Kaikkine salaisine ajatuksineen, lauluineen ja runoineen. Ja pelkoineen ja väsymyksineen, joita ei ehditä huomata. Kuin kotona - jos sielläkään. Ja kotona ei sentään asu tuhatta ihmistä.

 

"On maailma joskus niin väsyttävää, vaikka kuinka tykkäis elää.

Kas kun mä läksyjä ajattelen, niin siihen heti kuukahdan ja heti nukahdan.

Herään vasta huomenna, meidän koulun luokasta. En oo läksyjä tehny.

Nyt alkaa sättiminen, ja koulukirjojen ettiminen... hei mis on mun viivotin,

sitä koko elämäni etin."

 

Pienille ihmisille pitäisi antaa elämää varten mahdollisimman hyvät eväät. Viivottimen etsimiseen.

Sillä sehän on todella väsyttävää. Vai tiedättekö muka itse, missä teidän viivottimenne nyt on.