Te olette varmasti kuulleet sen laulun. Siltä ei kukaan suomalainen ole voinut välttyä, tuolta Kari Rydmanin erään oppilaansa muistoksi kirjoittamalta laululta.

Sinä vuonna kun perheenäiti syntyi, tuo oppilas, nuori tyttö, jäi suojatiellä auton alle ja kuoli. Koulumatkalla. Myöhemmin perheenäiti meni kouluun ja hänen opettajansa kertoi hänelle, että tämä laulu jonka me nyt opettelemme, on kirjoitettu erään liikenneonnettomuudessa menehtyneen nuoren tytön muistolle. Perheenäitiä se kosketti jo seitsenvuotiaana. Mutta viime viikon lopulla se alkoi koskettaa häntä aivan eri tavalla kuin ennen.

Tämä puhinapalstamerkintä tänään ei olekaan mikään hilpeä kasku. Perheenäidin ei nyt ole tarkoitus naurattaa teitä. Perheenäiti kertoo teille kolme asiaa, jotka hän viikonloppuna näki. Omin silmin.

Perjantai:

perheenäiti selaa sähköpostinsa. Sähköpostissa on tilasto 0-14 -vuotiaiden lasten kuolemaan ja vammautumiseen johtaneista liikenneonnettomuuksista Helsingissä viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Tilastosta käy ilmi, että Käpylä on Helsingin vaarallisimpia alueita lapsille. Käpylässä lähes kaikki onnettomuudet tapahtuvat suojatiellä, ja lapsilla on merkittävästi isompi todennäköisyys liiskaantua auton alle Käpylässä kuin esimerkiksi kantakaupungissa.

Lauantai:

Perheenäiti ajaa autoa Mäkelänkadulla. Jarruttaessaan punaisen valon nähdessään hän näkee edessään jotain joka saa hänet hieraisemaan silmiään. Toinen perheenäidin edellä ajavista autoista on töytäissyt maahan nuoren tytön, joka on ollut ylittämässä suojatietä. Vihreällä valolla. Tyttö kompuroi ylös, ja pääsee pois suojatieltä.

Ja mitä tekee tämä lapsen päälle ajanut auto? JATKAA MATKAA. Kuski ei pysähdy kysymään, kuinka tälle yksin kulkeneelle lapselle kävi. Sen tekee sen sijaan eräs perheenäiti, joka iskee hätävilkut päälle ja pysäyttää Mäkelänkadun yhden kaistan liikenteen hetkeksi avaamalla ikkunan ja kysymällä raitiovaunupysäkille kompuroineelta noin 12-vuotiaalta tytöltä, jäikö hän mahdollisesti äsken auton alle, ja sattuiko häntä ehkä. Jäin minä, tyttö sanoo hyvin järkyttyneenä, ja vakuuttaa, ettei häntä sattunut kovin pahasti. Että hän pääsee kyllä omin avuin kotiin, ja lupaa kertoa tapauksesta vanhemmilleen. Takana seisovat autot alkavat töötätä: mitä ihmettä siellä oikein hidastellaan? Kukaan muu ei tee mitään.

Perheenäidin vieressä istunut puoliso sanoo nähneensä, miltä auto näytti. Niinpä perheenäiti yrittää ottaa sen kiinni. Valitettavasti se ei onnistu. Poliisille hetkeä myöhemmin soittavalla perheenäidillä ei ole silminnäkijähavaintonsa tueksi mitään sellaista tietoa, joka auttaisi ottamaan tuon sikamaisen kuskin kiinni, ei muuta kuin sen auton väri ja malli. Lapsia autollaan tuuppiva kuski saa jatkaa harrastustaan kenenkään estämättä.

Sunnuntai:

On satanut lunta. Perheenäiti ajaa autoa Mäkelänkadulla. Kimmonpuiston kohdalla olevan suojatien kupeessa kaupungin liikennelaitoksen bussi on juuri ajanut pakettiauton perään. Bussin etuosa on rutussa ja tuulilasi pirstaleina, samoin pakettiauton perä. Kaupungin bussikuskilta on unohtunut turvaväli, hän on ilmeisesti yrittänyt livahtaa valoista keltaisella tai punaisella, niin kuin luvattoman monilla bussikuskeilla(kin) on nykyään tapana.


Nämä tapahtumat ovat kaikki tosia. Mutta miten ne liittyvät siihen Rydmanin Kariin?

Perheenäiti sai tietää viime viikolla, miksi hänen lapsillaan on mahdollisuus mennä kouluun turvallisesti alikulkutunnelin kautta, ilman että heidän tarvitsee ylittää Mäkelänkatua.

Tyttö, joka jäi auton alle sinä vuonna, kun perheenäiti syntyi, kävi Yhtenäiskoulua. Suojatie, jolla hän kuoli, ylittää Mäkelänkadun. Tunneli, josta perheenäidin lapset pääsevät kouluun, rakennettiin tämän onnettomuuden jälkeen.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten Mäkelänkadun liikenne ei ollut puoliksikaan niin vaarallista kuin nykyään, ja se oli lapsille hengenvaarallista jo silloin. Hakamäentien leventäminen tulee lisäämään liikennettä alueella entisestään. Haluatteko te pienten ekaluokkalaistenne ylittävän tulevaisuudessa Mäkelänkadun matkalla tuhatlapsisesta koulusta Kimmon puistoon?

Jos ette, tehkää jotain. Ettei aiheesta tarvitse kirjoittaa lisää lauluja.