Perheenäidin perheessä lapsuus on nyt lomalla koulusta, ja se tarkoittaa lakkaamatonta askartelua pitkin asuntoa. Askartelu alkaa puolilta päivin ja päättyy vähän ennen puolta yötä. Olohuoneen matolle on silputtu paperia, piirustukset ajelehtivat kylpyhuoneeseen asti, perhe kompastelee magneettirakennussarjaan, työpöydällä asuu nykyään lauma taskukoiria, joiden kalusteet on rakennettu tyhjistä tulitikkurasioista, tulitikut on kasattu tiskipöydälle ja keittiön pöydän ääressä on paraikaa käynnissä parin yhdeksänvuotiaan luontoprojekti, joka kuulostaa siltä että perheenäiti ei enää tänään mene keittiöön. Luontoprojekti alkoi lauseella "mamma olisko meillä sellaista kohtuullisen isoa pahvilaatikon kantta", jatkui piipahduksella ulkona vesisateessa muovipussin kanssa, ja on ilmeisesti pikkuhiljaa huipentumassa johonkin, mitä perheenäiti ei ehkä halua nähdä, sillä keittiöstä kuului juuri "mamma voidaanhan me ottaa tähän soraa tuolta kaapista?".

Perheenäidillä on siis keittiön kaapissa soraa. Hyvä on, se ei häntä hämmästytä. Törmäähän hän usein lompakkoa käsilaukustaan kaivaessaan joko saksiin, sivuleikkureihin tai ruuvimeisseliin. Niistä kun ei koskaan tiedä, koska niitä tarvitaan. Ja soraa, no, sitä tarvitaan siis tänään.

Perheenäidinkin pitäisi askarrella. Hän katsoo lattialle kaatunutta lehtipinoa ja miettii, koska hän sen silppuaisi. Tarjolla kun on vaihtoehtoistakin toimintaa, valmiiksi silputtujen ja järjesteltyjen sanojen tutkimista kirjasta, joka tipahti ennen joulua perheenäidin postiluukusta. Miten mukavaa onkaan löytää laskupinosta aivan oikea kirja. Kiitos sille ystävälle, joka sen perheenäidille postitti. Kirjan kirjoittaja on perheenäidin tämänhetkinen lempirääväsuu. Perheenäiti suositteleekin Kaarina Hazardia kaikille valtakunnan perheenäideille, jotka ovat havainneet arkijärjen katoavan maailmasta huimaa vauhtia, ilmaston lämpenemistäkin nopeammin. Ja ilmasto, kuten meille on juuri televisiossa kerrottu, lämpeneekin paljon odotettua pikemmin.

Luontoprojekti päättyi ilmeisesti juuri, sillä yhdeksänvuotiaat ovat siirtyneet takaisin olohuoneeseen. Keittiöön ei varmaankaan enää mahdu. Olohuoneessa tavataan nyt askartelukirjasta paperimassan valmistusohjetta. Perheenäiti katsoo taas lehtipinoa ja niin, kiusaus on kieltämättä suuri. Kaarina Hazardin sanoin:

"Hyvä ihminen ottaa kantaa kaikkeen. Johtuivatko Yhdysvaltain terroriteot maailman köyhyydestä? Miksi länsimaiden lapset voivat huonosti? Eteneekö kasvihuoneilmiö ja jos, niin mitä vauhtia? Ei ihme että tunnollisen kansalaisen nurkissa lehtileikepinot sen kun kasvavat itsetunnon samaan tahtiin murentuessa."

Tämän "Kontallaan"- nimisen opuksen (Teos, 2006) lukeminen hivelee perheenäidin sielua. On valtavan vapauttavaa lukea jotakuta, joka päästelee kynästään estoitta aivan mitä huvittaa, ilman että se on omasta navasta kaivettua roskaa joka ei kiinnosta ketään. Omasta navastahan voi löytyä muutakin.

"Jotta voisin elää säällistä yleiskansalaisen elämää, minun olisi hallittava kohtuullisen hyvin valtava määrä tietoa kaikilta aloilta. Käytännössä en kuitenkaan tiedä oikeastaan mitään oikeastaan mistään. Lakkaamatta vaivaava tiedon puute tekee keskusteluistani ja julkis-yhteisöllisistä kannanotoistani itseilmaisullista löpinää perusteita vailla. Kun sanojani punniten muotoilen vastaustani toimittajan kiihkeään kysymykseen "Onko Suomessa liikaa lunta?", on valistus lopullisesti kuollut ja kuopattu." 

Perheenäidin julkis-yhteisöllinen puhinahan on juuri tätä: itseilmaisullista löpinää. Perheenäidin mielestä maailman kaikki löpinä on kuitenkin perusteltua silloin, kun sille voi löytää jonkin perustelun. Kuten sen että suuta ei saa pitää kiinni, jos sen avaamisesta voisi olla jollekulle jotain iloa. Välillä riittää sekin että itselle. Perheenäiti uskoo nimittäin vahvasti, että ihminen, joka osaa viihdyttää (lue: lohduttaa) itseään, osaa viihdyttää (lue: lohduttaa) myös muita. Kenenkään ajatukset eivät ole kenenkään niin kokonaan omia, etteikö joku jossain niitä joskus jakaisi. Perheenäiti ei koskaan unohda taideopiskelijanuoruudestaan (jota hän ei sen kaikilta osin kovin mieluusti muistele) sitä päivää, jona eräs hänen opettajansa kommentoi nuoren taideopiskelijaryhmän tuskastumista siihen, että kaikki on jo tehty ja omat ideat käytetty moneen kertaan muiden toimesta, sanomalla jotakuinkin näin: minusta se on pelkästään lohdullista. Huomata, etten olekaan maailmassa ajatuksineni yksin. (Kiitos Kristina Riska. Lauseesi lohduttaa perheenäitiä edelleen.)

Perheenäidin mielestä mielekkäät mielipiteet on syytä tuoda julki. Etenkin kun maailma on vähemmän mielekkäitä pullollaan - vai mitä sanotte tästä lauseesta, jonka eräskin tuttu on leikannut lehdestä ja liimannut kotinsa seinälle: "Ilmaston lämpeneminen on uhka maailman taloudelle". Mielekkäät mielipiteet tasapainottavat vinoa maailmaa. Maailmaa ei saisi päästää liian vinoksi, muuten me putoamme pian tältä pallolta kaikki. Joten, Kaarina, ole hyvä, toivottavasti et pahastu siitä että siteeraan sinua näin kovasti:

"Vuosikymmenen verran politiikka on tarkoittanut taloudella perusteltuja pakkoja: on säästettävä, typistettävä, kuohittava, torjuttava ja oltava hissukseen, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Poliitikot seuraavat osoitteetonta taloutta kuin mykkää mutta kaikkivaltiasta psykoosipotilasta, jonka kryptistä elehdintää on tarkattava, jotta mahdollisimman varhain arvattaisiin, minne nyrkki seuraavassa hetkessä heilahtaa. Jos politiikan kansalaismaailmasta näyttävät vaihtoehdot kadonneen, on niitä sen sijaan siinnyt kuluttamisen asiakasmaailmaan. Ostamisen vaihtoehdot senkun lisääntyvät ja hammasharjojen muotokieleen etsitään edelleen lopullista totuutta. Lisäksi tavarat ovat saaneet ennennäkemättömän määrän aivan uusia valintaulottuvuuksia: kriteeriksi ei enää riitä hinta, laatu tai saatavuus, vaan ostopäätöstä siivittävät kaikenmoiset eettis-esteettiset seikat, jotka painavat ostoskorissa vähintään yhtä paljon kuin edelliset.

Kun politiikka on kahvinporoista ennustamista, yritämme käyttää järkeämme itse kahviin: ostaako halvinta, vai sittenkin kalleinta; virkistääkö arkeaan eksoottisimmalla vai sittenkin kallistua luomuimman puoleen, vai luopuako kerta kaikkiaan näistä kriteereistä ja kiittää ostoksen muodossa yksikantaan sitä firmaa, joka on älynnyt koostaa tuotteestaan messevimmän mainoksen? Kun emme saa kansalaisina käyttää järkeämme, yritämme parhaamme mukaan käyttää sitä kuluttajina, vaikka liikkuvia osia on päätöksen tekemisen perusteeksi aivan liikaa. Tukanpesuaineen noukkiminen marketin hyllystä voi valistuneelta kuluttajalta hyvinkin kestää puolitoista tuntia, ja vaatia yllättävää koulukemian mieleenpalauttamistaitoa - hetkinen, sodiumsulfaatti...Ja yhä useammin myös arjen valinnat nojaavat animistisesta alkuajasta ponnistaviin jäsennysyrityksiin - ioinittomat tensidit, olivatko ne nyt hyviä vai pahoja...?

Jos aikoisimme elää eettisesti puhdasta arkea, tarvitsisimme siis joko kansalaispalkan tai henkilökohtaisen orjan, koska kenelläkään työssäkäyvällä kansalaisella ei mitenkään ole aikaa ottaa selvää jokaisen sähköyhtiön toimintamalleista, huoltoyhtiön jääntorjuntaan käyttämän hiekka-aineksen koostumuksesta, liikennevalojen lamppumateriaalien kierrätysarvoista saatikka lähisikalan luomupossujen todellisista elinolosuhteista. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö suurin osa meistä olisi halukas parantamaan maailmaa ja olisi vieläpä valmis aloittamaan itsestään. Mikä siinä siis on, etteivät sademetsät säästy, päästöt vähene ja ruoan rahtaaminen kaukomailta lopu alkuunsa? Kyse on tyylistä. Koska politiikka näyttäytyy yhä enemmän noituutena ja rationaalinen valintojen maailma on niin valtava, ratkaisemme ongelman niin, että teemme maailmasta kaikkinensa tyyliseikan - ja näin yksinkertainen mutta sekava "tykkääminen" muodostaa sekä kansanedustajan että mandariinin valinnan perusteen."

Niin. Tähän perheenäidillä ei olekaan tältä erää muuta lisättävää kuin se laulunpätkä, jota pari yhdeksänvuotiasta äsken perheenäidin korvan juuressa nauraen lauloivat - se laulunpätkä, joka itketti perheenäitiä aikanaan kun hänen pienet eskarilaisensa kouluun lähtiessään sitä lauloivat, ja joka näine yhdellä kirjaimella muutettuine sanoineen on yhdeksänvuotiaidenkin suusta vielä jotenkin itkettävää kuultavaa, vaikka se heitä itseään naurattaakin:

"Hiirilimpun kukkakimpun nyyttiin pakkaan, kissan bussin selkään nakkaan. Lähden maailmalle, suuren taivaan alle." 

Mikä bussi heillä onkaan kannettavanaan. Perheenäiti raivaa nyt tulitikut tiskipöydältä ja tiskaa, ettei hän taas itkisi.