Kuluneeseen kahteen vuorokauteen mahtuu perheenäidin elämässä useampikin kokemus, joita ei oikein voi sivuuttaa. Olemalla niistä hiljaa. Perheenäidin mielestä hiljaa ei kannata olla ikinä, ellei se erityisesti palvele jotain tarkoitusta. Kuten esim. hiljaisuutta. (Ja sitähän te saatte sammuttamalla koneen.) 

Yhtenäiskoulun puurojuhla on perinteisesti ollut se tilaisuus, jossa vanhakin nyt nuortuu, ja jos ei ikää vielä niin piisaisikaan, niin koukkuselkä ainakin suortuu, sen verran hyvälämminhellä on mieli itsekunkin yleensä silloin kun pikkuväki astelee lavalle ja vetää jonkun tonttushown.

Tänä vuonna pikkuväki ei ymmärrettävästi ehtinyt lavalle kovin laajassa mittakaavassa, koulun synttärikemuthan olivat vieneet voimat. Eikä mikään ihme, pikkuväki ja nuoriso panivat noin viikko sitten parastaan siihen malliin että lepo on nyt enemmänkin kuin ansaittua. Kiitos kumminkin niille kolmelle tontulle jotka jaksoivat heilua. Panostanne arvostettiin.

Perheenäiti aloitti puurojuhlan vuolain kyynelin. Tällä kertaa niitä vuodatti ei suinkaan niinkään liikutus kuin puhdas suru - puurojuhla kun aloitettiin laululla, jossa pikkuveli tulee tervehtimään sisartaan lintuna taivaasta. Joissain perheissä sellaiset laulut eivät ole pelkkiä surullisia tarinoita. Ne ovat surullista jotakin muuta, totta tai todentuntuista kuvitelmaa, totta siis. Puurojuhlassa istui perheenäidin sylissä yksi pieni näkymätön tonttu, jota perheenäiti pitää aina mukana. Yksi joka olisi juuri oppinut istumaan, ellei hänellä pitäisi nyt kiirettä pikkulintuna.

Puurojuhlan jälkeen perheenäiti ja  perheen yhdeksänvuotias kopioivat yhdessä vähän tiedotteita, haukottelivat, katselivat vähäpuheisina ulos koulun ikkunasta lumettomaan pimeyteen, kumpikin omissa mietteissään, ja  menivät sitten kotiin nukkumaan.

Seuraava päivä tulee aina, ja vaikka se olisi kuinka vaisu, sitäseuraavakin tulee silti.

Sitäseuraavan päivän aamuna perheenäiti jätti lukematta lehden. Hän ei halunnut lukea mitään tyhmää ja ajattelematonta heti aamusta, sen sijaan hän päätti viimein lähteä maailmalle etsimään lapsillensa lahjoja. Hän oli valmistanut itseään tähän pitkään: nyt hän oli valmis Ostamaan. Niinpä hän keitti kahvit, heitti rakkaansa töihin ja ajoi punaisen auton valtavaan kauppakeskukseen.

Kauppakeskuksessa häntä odotti kokemisen arvoinen kokemus.

Kaikkihan me olemme kauppakeskuksissa jotain kokeneet, mutta oletteko koskaan kokeneet tätä: kävelette sinne sisään ovesta, aikaisin aamulla, vaeltelette sen käytäviä jonkin aikaa kunnes tajuatte, että täällä ei ole muita, ja että musiikki ei soi.

Ja että kaikki kaupat ovat kiinni.

Perheenäiti vaelsi kauppakeskuksen käytäviä kaikessa rauhassa noin tuntia ennen kuin se oli ollenkaan auki - ja mikä rauha siellä vallitsikaan. Kenenkään ei tarvinnut ostaa mitään. Tavarat lepäsivät ikkunoissa kaikessa rauhassa, kenelläkään ei ollut kiire. Jonoja ei ollut, eikä kukaan hikoillut.

Perheenäiti vaelsi eteenpäin ihan muuten vaan ja totesi, että tällä tavoin täytyisi ostaa useammin.

Sitten hän törmäsi markkinatalouteen. Yksi kauppias oli huomannut, että jotkut perheenäidit vaeltavat kauppakeskuksessa joskus vahingossa jo tuntia ennen kuin se on auki, ja päättänyt avata kauppansa tuntia ennen muita.

Perheenäiti käveli sisään ja oli pettynyt paitsi itseensä, myös aivan kaikkeen. Hän seisoi puoli tuntia ymmällään tyhjässä kaupassa viihde-elektroniikkahyllyn edessä ja kuunteli, kuinka kaupan kaiuttimissa lauloi Varpunen jouluaamuna.

Lopun päivää perheenäiti osti.

Illalla hän koetti sulloa kaikki ostokset piiloon ja ruoan jääkaappiin. Pikkulinnut saivat siemenensä. Perheenäiti siivosi lattialta kaiken sotkun, jätti lapset puuhaamaan omiaan, ja ajoi pimeän tullen punaisen auton sinne missä on aivan hiljaista. Sinne missä nukkuvat ihmisten muistot.

Pimeässä hautausmaa on parhaimmillaan. Siellä palaa aina kynttilöitä. En ole koskaan nähnyt kenenkään sytyttävän siellä yhtäkään, mutta aina siellä palaa valo, jonkun haudalla.

Perheenäiti sytytti kynttilän siihen kohtaan, jossa hänen rakkain muistonsa nukkuu, ja katsahti taivaalle. Taivaalla paloivat tähdet. Perheenäiti ajatteli sen saman ajatuksen jonka hän ajattelee siinä samassa paikassa aina: että kaikella on maailmassa oma paikkansa, ja että joskus se paikka on aivan kertakaikkisen väärä.

Sitten hän ajoi punaisen auton pois, haki lapsilleen pizzat ja ystävänsä istumaan keittiön pöydän ääreen. Myöhemmin hän katsoi, kuinka ystävä puhui Asioista, ja ajatteli: tuollaiset ovat hyviä. Ystävät.

Tuli yö. Ystävä meni, muut nukahtivat. Perheenäiti ripusti pyykit, pesi melkein hampaat, ja vilkaisi nopeasti nettiavaruutta.

En oikein tiedä, kuinka hän sinne joutui, mutta jokin vei hänet opetuslautakunnan puheenjohtajan omille sivuille puolen yön jälkeen.

Se, mitä perheenäiti sieltä löysi, veti hänet hiljaiseksi. Todella hiljaiseksi.

Opetuslautakunnan puheenjohtaja on laittanut nettisivuilleen aivan pian sen jälkeen, kun opetusviraston kouluverkon kutistamista koskeva ns. tiedotustilaisuus on pidetty, ei ainoastaan yhtä, vaan kaksi valokuvaa, joissa hän kättelee Margaret Thatcheria.

Hiljentykäämme.