Ensimmäinen varoitus: tämä juttu tänä yönä ei ehkä lainkaan käsittele kouluja.
Perheenäiti on nyt sitten kiintynyt joulupuuhun. Hän on puhunut sille kauniisti, ja joulupuu senkun pörhistyy. Illalla, kun lapset ovat vetäytyneet joulupuun (kyljessä kyyhöttävän television) äärestä yöpuulle, perheenäiti ripustaa joulupuun oksille karamelleja.
Perheenäidin perhe valmistautuu joulun ykkösperinteeseen, koko perheen yhteiseen sairauteen pyhiä odotellessa. Jokavuotinen jännityksen aihe onkin joulun alla se, onko tänä vuonna vuorossa oksentelu vuorotellen tonttulakit päässä, ikimuistoinen jouluinfluenssa vaiko ehkä vain korkea joulukuume. Tänä vuonna valinnan on suorittanut perheenäidin puoliso. Puoliso on valinnut joulukuumeen, ja pärskiikin nyt sen kourissa varsin lupaavasti. Pian me pärskimme siis kaikki.
Perheenäidin ripustaessa karamelleja puuhun hänen pärskivä puolisonsa pyysi saada niitä suuhunsa, ja saikin, tietenkin, vaikka perheenäiti miettikin, miksi ihmeessä tuo syö suklaata nyt kun ei se maista yhtään mitään. Puolisolla oli kuitenkin nuhaisessa hihassaan pyynnölleen valtavan hyvä perustelu.
Enhän minä sitä suklaata tietenkään juuri nyt maista, hän sanoi, mutta minä tiedän että se tuottaa mielihyvää. En kai minä sitä muuten söisi.
Perustelu oli niin hyvä, että perheenäiti jäi sanattomaksi - ja perheenäiti jää harvoin.
Niin sen täytyy olla. Enkä puhu nyt vain suklaasta. Kaikki ihmisen toiminta kiteytyy noissa lauseissa tavalla, johon eläin ei pysty. Eikä tarvitsekaan.
Toinen varoitus: tämä juttu tänä yönä käsittelee ehkä sittenkin kouluja, hyvin lyhyesti.
Oikein todella lyhyesti.
Enhän minä lasteni koulua varsinaisesti niin kauhean hyvin tunne, koska en ole siellä opettajana sen enempää kuin oppilaanakaan, mutta minä tiedän että Yhtenäiskoulu on hyvä koulu.
Hyvän nyt haistaa nuhainenkin.
Vielä kun saataisiin virkamiehetkin näin järkeviksi. Mikähän eläin siihen pystyisi.
Kommentit