Se hankittiin tänä vuonna hiukan tavallista aikaisemmin ja pantiin siihen mihin viimekin vuonna: pahasti ihmisen tielle. Matkalla olohuoneesta keittiöön tai parvekkeelle ihminen tiputtaa lähes poikkeuksetta sen oksilta koristeen tai pari. Ja parin päivän päästä, kun se on jäänyt kastelematta, se alkaa tiputella neulasiaan itse, vaikkei ihminen edes koskisi. Tämä perinne ei niin vain katkeakaan, sillä mikään ei viittaa siihen, että perheenäiti muistaisi juottaa talon puuta yhtään sen tunnollisemmin kuin koskaan ennenkään. Ystäviä hän kyllä juottaa keittiön pöydän ääressä, jos ovat vaan jotain pientä virvoketta ottaakseen, yleensä se tekee niille hyvää, puhuvat Asioistaan. Mutta ei se mitään, pääasia että se on nyt tehty. Joulupuu nimittäin. Se on nyt rakennettu.

Eilisaamun lehti puhui taas yleisöosastolla koulujen lakkauttamisista. Perheenäidin keskittyminen jotenkin herpaantui, hän ei juuri sillä hetkellä, lehteä lukiessaan, kyennyt tarttumaan lukemaansa tekstiin, se soljui hiljaa jonnekin hänen mielensä takaosaan muiden maailman epäoikeudenmukaisuuksien joukkoon, noustakseen sieltä joskus esiin tai unohtuakseen, mutta jotain jäi myös haahuilemaan siihen etualalle.

Siihen jäi lepattamaan kirjoitukseen liitetty kuva. Valokuvassa näkyy muutama vuosi sitten lakkautettu ilmeisen pieni koulu, Lieksan Nurmijärven koulu. Kuvateksti ei kerro, onko kuva otettu ennen vai jälkeen koulun lakkauttamisen, mutta olkoon kumpaa hyvänsä, se on surullinen kuva.

Kuvassa koulu on nurkistaan rapistunut, ja vaikka sen ikkunoissa palavatkin valot, kuvassa ei näy yhtään ihmistä. Koulun pihalla on vain koira. Koulu näyttää mukavalta, hyvin pienen ihmisen kokoiselta. Ja kuvan katsojan ensimmäinen kysymys onkin: missä ovat lapset?

Jaa-a. Sitä kuvateksti ei kerro. Teksti ei kerro, minne lapset lopulta laitettiin. Tai sitä, miksi heidät piti ylipäätään laittaa jonnekin muualle.

Perheenäiti ei ole koulutukseltaan opettaja, mutta sen verran hän on ymmärtänyt, että hyvin, hyvin pieni koulu voi olla opettajalle ongelmallinen paikka. Hyvin, hyvin pienessä koulussa aikuisten työhteisö voi olla liiankin pieni. Työlleen ei saa riittävästi tukea, eikä aivan liian pieni koulu ihan aina ehkä ole lapsillekaan hyväksi. Jos koulussa on vain yksi opettaja, ja hän sattuu olemaan sadisti, tilanne ei ole lapsille oikein hyvä. Ei oikein todella ole. Ja jos koulussa on kaksi opettajaa, joista toinen sattuu olemaan sadisti, tilanne on edelleen melko huono, kaikille, paisti sille sadistille, mikäpä häntä haittaisi. Eikä kolmaskaan opettaja siinä paljon auta. Ja jos ei kouluun oikein riitä lapsia, vaikkei siinä yhtään sadistia työskentelisikään, no, on kai se niin sitten että jossain sen rajan on kuljettava. Että kuinka pieniä yksiköitä kunnat ja kylät voivat oikeasti ylläpitää. Mutta kohtuus kuulkaa sittenkin, voihan sitä ihminen päätöksissään jotain tolkkuakin toteuttaa. Onhan sen rajan tultava vastaan siinäkin, että kuinka suuria? Vai eikö sellaista rajaa olekaan olemassa? Ja jos ei, niin miksi ei? Ketä varten ne koulut muuten olivatkaan, ketä ja mitä?

Perheenäiti pystyy jollain aivojensa hyvin ohuella säikeellä käsittämään, että jotain hyvin pientä syrjäseudun koulua uhkaa lakkautus, koska kansalaiset eivät nykyään hakeudu synnytyssairaaloista kovin hanakasti korpeen keskimäärin puoltatoista poikastaan kaitsemaan. Perheenäidin mielestä hyvin pienien koulujen lakkauttaminen ei silti ole mitenkään hyvä asia, sillä hän uskoo ja toivoo että valtaosaan niistä ei ehkä kuitenkaan ole pesiytynyt töihin kovin montaa vähäjärkistä sadistia. Mikäpä olisi lapselle parempi paikka kuin pieni koulu, jossa on tosi mukava ope. Ei mikään. Mutta se, että kylä panee lapun luukulle, koska lapset vain kertakaikkiaan katoavat, sen voi vielä jotenkin käsittää. Vaikkei sitä toivoisikaan.

Mutta että keskikokoinen koulu keskellä ruuhkaista pääkaupunkiseutua? Koulu, joka ei 50-vuotisen historiansa aikana ole koskaan kärsinyt oppilaskadosta? Koulu jokusella kymmenellä opettajalla, joista yksikään ei tiettävästi harjoita työpaikallaan sadismia?

Perheenäidin perheessä läksykirjat lentävät joskus seinään, ja nuori ihminen huutaa niiden perään vihaavansa läksyjä, hetkeä ennen kuin hän uhkaa katkoa kaikki kynänsä. Tämä on perheenäidin mielestä tervettä, niin kauan kuin sitä ei tapahdu päivittäin. Kukapa meistä ei olisi vihannut läksyjä, ainakin aina joskus. (Perheenäiti ainakin muistaa itse käyttäneensä aikanaan paljonkin aikaa, jonka hän olisi voinut käyttää tunnolliseen ahertamiseen, sen miettimiseen, mihin hän muka tätä kaikkea tietoa tarvitsee. Eikä hän toistaiseksi ole huomannut tarvitsevansa puoltakaan siitä yhtään mihinkään. Toista puolta taas - okeiokei, hyvä on.) Nuoren ihmisen saatehuudossa koulukirjoilleen onkin perheenäidin mielestä yksi perin merkillepantava seikka. Yksi hyvin merkittävä.

Tämä nuori ihminen ilmoittaa vihaavansa läksyjä, ei koulua.

Kukapa mukavaa vihaisi. Tuttua ja sopivan kokoista. Siellähän on kivaa.

Ja siellä, missä ihmisellä on kivaa, tapahtuu paljon merkittävämpiä asioita kuin miltä ne ehkä ensi hätään näyttävät. Se, mikä voi joskus näyttää pelkältä hauskanpidolta, voi oikeasti ollakin paitsi hauskaa, myös jotain muuta. Paikka jossa lapsi saa myönteisiä kokemuksia siitä, millaista oppiminen on, saattaa aiheuttaa lapselle kummallisen jutun: hän ei alakaan vihata sitä oppimista.

Hän ehkä jopa oppii jotain. Itsestään ja maailmasta. Eikä ostakaan isona pyssyä.

Meidän täytyy säästää kuulemma seinistä, että meillä voidaan parantaa opetuksen laatua. Meidän täytyy siis säästää viihtyvyydestä, jotta voimme parantaa opetusta oppimisen kustannuksella.

Mitä väliä sillä on, mitä siellä koulussa oikeasti opitaan, pääasia siis että siellä opetetaan jotain. Ja lohduttaahan uusi piirtoheitin varmasti tosi kovasti kaikkia niitä lapsia, joita kiusataan välitunnilla ilman että kukaan sitä ehtii huomata. Opettajahan voi opettaa lapsille sen piirtoheittimen avulla, että kiusaaminen on väärin, ja vetäytyä sitten välitunnilla opettajainhuoneeseen kahvia ryystämään sillä aikaa kun oppilaat vetävät pihalla toisiaan turpaan, sillä kuinka moni täysijärkinen aikuinen jaksaa kuunnella kerran tunnissa räntäsateessa sitä, kuinka tuhat lasta vaihtaa vapaalle samaan aikaan? Ei kukaan. Miksi lasten sitten muka pitäisi? Miksi lasten pitäisi jaksaa toisiaan liian isolla joukolla, kun iso joukko väsyttää aikuistakin? Ryhmä, joka on aikuiselle iso, on lapselle aivan valtava.

Minä toivoisin, että opetusvirasto jalkautuisi joskus viikoksi tuhatlapsiseen kouluun. Ei suinkaan tutustumaan siihen, kuinka kovat watit koulun piirtoheittimien lampuissa on, vaan siihen, millaista siellä on opiskella. Toivoisin, että opetusviraston virkamiehet tekisivät työtään mappeineen ja tilakustannuslaskelmineen  oman pulpettinsa ääressä kolme varttia kerrallaan ja juoksisivat sitten vartiksi ulos tuulettumaan tuhatpäisen lapsilauman pariin, viidesti päivässä viikon ajan, ja nauttisivat laitoskeittiölounaansa koulun kaikuvassa ruokalassa samaan aikaan kolmensadan oppilaan kanssa. Viikon päätteeksi he voisivat kertoa, kuinka tehokkaasti he pystyivät keskittymään työhönsä tällä optimaalista tilankäytön tehokkuutta toteuttavalla työpaikalla.

Minä todella toivoisin.

 

Perheenäiti vetää henkeä ja kääntyy katsahtamaan joulupuuta. Ai kuinka se onkin sievä ja tuuhea.

Vielä toistaiseksi. Jotenkin siihen kyllä sopivat myös nuo neulaset.

Maistuisikohan sille punaviini.