Suokaa nyt anteeksi, mutta kun perheenäiti erehtyi äsken katsomaan televisiosta Pelastakaa lapset- aiheisen peräti parituntisen niinsanotun ajankohtaisohjelman, hän ei kykene olemaan kommentoimatta sitä välittömästi. Muuten hän ehkä räjähtää, ja se ei ole lapsille hyväksi.

Perheenäiti antoi pari päivää sitten tällä palstallaan lausunnon siitä, miten maailma toimii. Näin tehdessään hän unohti, miten maailma todella toimii, sillä maailmahan toimii tietenkin näin: kun television ajankohtaisohjelman toimittajat haluavat ohjelmaansa nyt niin kovin ajankohtaisesta aiheesta eli lasten hyvinvoinnista räväkän asiantuntijamielipiteen, kenet he tilaavatkaan lupamaksuvaroilla studioon hämmentämään keskivertokatsojan iltaa? Tietenkin miehen, joka ratkaisi JFK:n murhan! Tämän ajankohtaisemmaksi ei ohjelma enää mene:

Arvoisa yleisö, tänä iltana Timo T.A. Mikkonen.

Tunnin verran keskustelun annettiin kulkea aivan asiallisesti. Toimittajat tekivät työtään, kärjistivät ja koettivat saada keskustelijoita vastaamaan kysymyksiinsä haluamallaan tavalla, perusajankohtaisohjelmakamaa siis. Mutta kuka ihme keksi hakea studioon välitauolla kuusikymppisen miespuolisen media-alan yrittäjän huutelemaan asiallista keskustelua yrittävien ihmisten puheenvuorojen päälle järeää paatosta siitä, kuinka kaikki lasten ongelmat ratkeavat sillä, että äidit jäävät kotiin? Kuka ikinä se mediasankari onkin, joka tämän valinnan teki, haluan sanoa hänelle: perin innovatiivinen valinta kyllä ehkä joo, mutta mitkähän mahtoivat olla ne, tuotanoinniin, perusteet.

Sillä niinhän se maailma toimii. Monimuotoinen se ei saa olla, aina on lopulta vain yksi ratkaisu. Timoteeaa tahtoo kotiäidit takaisin, Timoteeaa tahtoo heille arvostusta. Tämä on toki hienoa, kotiäitejä pitääkin arvostaa. Kotiäidit tekevät hienoa, hiljaista työtä pienellä palkalla ja usein oman elämänsä monimuotoisuuden kustannuksella, niin kuin kuka tahansa riittävän pitkään hiekkalaatikon reunalla räntäsateessa istunut tietää. Timoteeaa tuskin tietää, mutta Timoteeaa tekee juuri sen, mikä pilaa kaiken oikean keskustelun: että ainoita oikeita ratkaisuja on vain yksi. Muista on siis turha edes keskustella. Tilataan siis Timoteeaa studioon kertomaan totuus. Eihän ratkaisun esittäjän todellakaan tarvitse tietää, mistä hän ylipäätään puhuu, pääasia että tarjolla on se ratkaisu. Muut ratkaisut ovat vääriä, ja niitä saa halveksia. Lapsensa päiväkotiin aamusella taluttavaa äitiä, joista Helsingissä kai noin joka viides on yksinhuoltaja, saa toki tituleerata uramuijaksi, ja vielä kovaan ääneen, kaksituhattaluvulla. Vai saako? Saako todella? Niinkö lapset pelastuvat?

Minusta ei saa. Ei äitejä eikä ketään muutakaan. Perheenäiti tietää, miksi muut keskustelijat olivat niin nätisti niin hiljaa, miksi he eivät poistuneet studiosta kesken suoran lähetyksen tai vetäneet Timoteeaata yksissä tuumin turpaan. Toisin kuin Timoteeaa, he ovat aikuisia. Keskustelijoiden tyrmistyksen ja myötähäpeän määrä oli varmasti aivan yhtä suuri kuin perheenäidinkin. He tunsivat varmasti Timoteeaata kohtaan yhtä paljon sääliä kuin perheenäiti. He ajattelivat varmasti, että tuolle tasolle ei tarvitse vajota. Keskustelijat keskittyivät asialliseen argumentointiin, ja emojänis tietää, että tänä iltana he ovat kotiin tullessaan hyvin, hyvin väsyneitä, toisin kuin Timoteeaa, joka tuntee itsensä varmasti voittajaksi. Tänä iltana hän on nimittäin voittanut perheenäidiltä valtakunnan vähäjärkisimmän yleismoralistin kultaisen pokaalin.

Kiitos sinulle rakas Mirjam Kalland, mukava perhetutkimuksen dosentti, joka et sylkäissyt päin Timoteeaan naamaa, kiitos siitä että hymyilit hänelle sen sijaan rauhallisesti, ja muistit mainita että Afganistanissa aivan kaikki lapset hoidetaan kotona, ja Afganistanissa he voivat silti erittäin huonosti.

Kotiäitiys ainoana arvokkaana poikastenhoidon muotona ei pelasta Suomen lapsia. Suomen lapsilla on monilla muuten myös isiä, ja monien Suomen lasten äitien on pakko käydä töissä. Sillä monien Suomen lasten isät eivät ikävä kyllä osallistu poikasten elämään siinä määrin kuin se olisi poikasille hyväksi, ja vaikka osallistuisivatkin, harva heistä elättää ne poikaset yksin eron jälkeen, kun se on joskus hyvin hankalaa ilman eroakin, vaikka tahtoa riittäisi. Ainakaan ilman että äitikin käy töissä. Suomen poikaset kun täytyy elättää, erosivat vanhemmat tai eivät. Suomessa eivät pienet masut täyty enää pelkällä pullan tuoksulla, pitäisi olla myös se pulla. Jollain se on sieltä Alepasta saatava. Ja päiväkodissa leivottu pulla se vasta hyvältä maistuukin, se kun on leivottu yhdessä kavereiden kanssa sillä aikaa kun isä ja äiti raapivat töissä roposia kasaan päivän maksalaatikkoa varten. Yhdessä tai erikseen.

Mistä perheenäiti pääseekin sitten (edes johonkin) aiheeseen, joka perustelisi tämän puhinasivun linkittymisen koulumaailmaan myös tänään.

Pelastakaa lapset. Se oli keskustelunaiheena. Se liittyy kouluihin, ihan pian.

Suomalaisen äidin tai isän on periaatteessa mahdollista hoitaa poikasiaan kotona siihen saakka kun nämä saavat kakkuunsa kolmannen kynttilän. Sen jälkeen se hoitaminen täytyy rahoittaa muulla kuin yhteiskunnan avokätisellä mutta numeroiltaan hyvin vähäisellä tuella. Kotiäidillä on kolmannen kynttilän jälkeen siis mesenaattinaan uraisä tai mittava perintö, muuten hän ei enää lastensa kanssa kotona roiku, muuten kuin työttömänä, mikä ei lyö leiville. Ja vaikka poikanen saisikin olla kotona kouluikään asti, kouluikäisenä hän ei enää saa. Kouluikäisenä mennään kouluun. Ja sen jälkeen suomalaisen äidin tai isän on enää hyvin vaikea perustella kenellekään kotiin jäämistään. Edes itselleen. Siis muuten kuin työttömänä, mikä ei siis lyö leiville. Ja illalla työtätekevä vanhempi on hyvin väsynyt, työttömästä puhumattakaan.

Lasten hyvinvointia eivät suinkaan nakerra näin kaksituhattaluvulla uramuijat, vaan koko tämä kuvio yhdessä: molempien vanhempien urat tai niiden puute, molempien vanhempien väsymys tai toisen vanhemman puute, joka tuplaa toisen vanhemman väsymyksen ellei peräti tuhatkertaista sitä, vanhempien toimeentulovaikeudet tai yltäkylläinen toimeentulo, joka vie harmi vain kaiken ajan, ja niin edelleen. Tämä kaikki kasvattaa vanhempien pahoinvointia, jos käy huonosti, ja nykyään käy huonosti entistä tiuhempaan. Entistä tiuhempaan syystä tai toisesta väsynyt perheenisä tai äiti tarttuu pulloon, syrjäytyy tai sekoaa. Tai yksinkertaisesti tekee selväjärkisenä selvin päin aivan liikaa töitä, ettei putoaisi kelkasta. Kukaan ei tee mitään näistä tahallaan, ja pahoinvoivien vanhempien lapset alkavat ennen pitkää voida pahoin. Eikä syy silloin ole se, ettei äiti päivystänyt yksin kotona essu päällä ilman rahaa sillä aikaa kun poikaset olivat koulussa. Syy siihen on jossain aivan muualla. Tässä maassa saa nykyään kaupasta kossupullon miljoona kertaa helpommin kuin pääsee yliväsyneenä masennusta setvivään terapiaan tai puhelimitse perheneuvolan jonoon, eikä maksa paljon. Se kossu siis. Seuraukset sen sijaan maksavat.

Kääntäkäämme katseemme kouluihin. Siellä tapahtuu muutakin kuin opettamista ja oppimista. Koulu on kouluikäisen kylä, kodin ulkopuolinen yhteisö. Niitä ei kaupunkioloissa enää paljon muita ole. Jos kotona on kaikki kunnossa, koulussa käydään "vain" oppimassa ja kavereita tapaamassa. Mutta jos kotona on jokin hullusti, koulun merkitys lapselle onkin äkkiä paljon, paljon suurempi. Hyvät kouluverkon kehittämisestä aidosti kiinnostuneet ihmiset, kaupungin virkamiehet ja valtuuston jäsenet, opetelkaa sana OPPILASHUOLTO.

Oppilashuolto on se, jonka on tarkoitus iskeä väliin kun vanhemmilta lipsuu vastuu tai elämä käsistä ja poikasen matka kohti pahoinvointia uhkaa alkaa. Toimiva oppilashuolto ennaltaehkäisee. Toimiva oppilashuolto huoltaa kaupungin oppilaita ja säästää sosiaalimenoja, se hoivaa kaupungin lapsia. Oppilashuolto voi olla se taho, joka huomaa, ettei kaikki ole nyt aivan kunnossa, ja ohjaa perheen hakemaan ja ehkä myös saamaan ongelmiinsa apua. Mutta rakkaat ihmiset ja ihmisten asioista päättävät, oppilashuolto, niin mekaaniselta kuin se kuulostaakin, ei ole mikään kone. Oppilashuolto on pieni ryhmä aikuisia ihmisiä, jotka seuraavat yhdessä kouluyhteisön lasten arkista vointia, eikä tällainen pieni ryhmä pysty toimimaan suurissa yksiköissä kunnolla, vaikka se kuinka haluaisi.

Se ei yksinkertaisesti ehdi.

Pienissä kouluissa oppilashuollolla on paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua tehtävässään. Lapsia per kuraattorin, terveydenhoitajan tai koulupsykologin nenä on vähemmän, ja heillä on silloin paremmin aikaa myös sen nenän käyttämiseen. Ongelmat voidaan vainuta ennen kuin ne paistavat räikeästi silmään ja pihalla pörrääkin poliisi - joka on ehkä jo käynyt myös kotona. Isoissa kouluissakin oppilashuolto voi ehkä jotenkin toimia, mutta lapsilukua kasvatettaessa kouluissa tuskin kasvatetaan oppilashuollon työntekijöiden määrää. Vai onko kukaan kuullut koulusta, jossa on kolme psykologia? Perheenäiti on kuullut vain monesta, joissa ei ole yhtään. Kyseessä oli epäilemättä jonkinlainen järkevästi perusteltu säästö.

Samaan aikaan kun televisio tarjoilee meille räväkkää viihdettä aiheesta Pelastakaa lapset, kaupunki tarjoilee meille kehittämisehdotusta, jossa romutetaan tiedolla ja taidolla rakennettua toimivaa oppilashuoltoa. Perheenäiti sanoo nyt teille kaikille: pelastakaa mieluummin ne lapset.

Pelastakaa pienet koulut. Tai edes keskisuuret - ne siis, joita nyt halutaan pyyhkiä kartalta.

Tehokapasiteetti, minä alan jo jotenkin pitää siitä sanasta. Ehdotan tehokkuusajattelun käyttöönottoa myös lastensuojeluun ja koulujen oppilashuoltoon. Tehokkaimmin ne toimivat, kun niiden annetaan toimia rauhassa. Sopivan kokoisissa yksiköissä, sellaisissa vaikka kuin Yhtenäiskoulu.

Poliisia ei sen pihalla näy. Vaikka nyt pitäisi pikkuhiljaa alkaa näkyä.

Virkavalta pitäisi tilata koulun turvaksi, ja pian. Ryhtykää toimeen, jos ette jo ole. Soittakaa paikalle poliisi, ja jos ei se tule, tulkaa itse.

Yhtnäiskoulun vanhempien toimintaryhmä kokoontuu koulun opettajainhuoneessa tänään keskiviikkona 29.11.2006 klo 19. Tervetuloa paikalle.