Perheenäiti painoi yhtenäiskoululaisten lasten ja nuorten kanssa eilen ja tänään arviolta kuutisensataa rintanappia. Se oli hauskaa, mutta perheenäiti ei pahastu siitä että nyt on perjantai. Huomenna koulun käytäville ei pääse pörisemään, lauantai on valtakunnallinen koulunpelastajien lepopäivä. Vaikka lepo onkin tietenkin vain silkkaa ruumiillista rintanappirakkojen parantelua. Henkisesti me emme lepää ennen kuin kaupunki tulee järkiinsä. Minä ainakin puhisen ja puhkun täällä niin kauan kuin on tarvis.
Perheenäiti jäi miettimään, miksi asiallinen argumentointi väsytti häntä viime yönä niin kovasti, että lavalle hyppäsivät äkisti jänikset. Tänään hän tajusi miksi. Tasan kaksi viikkoa sitten hän lähetti Hesarin yleisönosastolle oman kommenttinsa kouluverkon kutistamisehdotukseen. Sitä ei tietenkään julkaistu, mutta perheenäidin mieleen jäi niistä päivistä kaikkein elävimmin mielipideosastolla julkaistu kirjoitus, jossa kovisteltiin kovin sanoin Yleisradiota vastuuseen siitä, että pian isoäidin täytyy opetella käyttämään KAHTA kaukosäädintä, vaikkei hän oikein pärjää sen yhdenkään kanssa, vanha ihminen.
Siis Yleisradiota. Siis vastuuseen. Siis siitä, että vanhan ihmisen pääsyä deittichatteihin ja tositeeveevisailuihin yritetään rajoittaa.
Varmaan se väsymys alkoi jossain siinä kappaleen puolivälissä, ja syveni suuresti opetusviraston järjestämässä niinsanotussa tiedotustilaisuudessa, jossa opetusvirasto ei tiedottanut mitään, eikä vastannut yhteenkään olennaiseen yleisön esittämään kysymykseen. Istuessaan koko tilaisuuden ajan eturivissä selin meihin yleisöön. Sillä yleisön rooli meille kaupunkilaisille tässä surkuhupailussa tahdotaankin antaa. Saadaan istua selän takana. Me istuimme erehdyttävästi elokuvateatteria muistuttavassa salissa ihailemassa valkokankaalta niitä konsultin lukuja, jotka olimme jo etukäteen opiskelleet. Vain pop corn puuttui.
Tilaisuuden ehdottomasti parasta antia oli kaupunkilaisten kova tarve keskustella, mutta myös siihen tarvittava taito. Moni oli valmistanut kysymyksensä etukäteen, ja aniharva sortui ääliömäisyyksiin. Jos kukaan. Perheenäiti puhuu nyt keskisen alueen tiedotustilaisuudesta , siitä joka pidettiin viime tiistaina. Siinä, jossa pullatarjoilunkin joutuivat hoitamaan kaupungin alipalkatut synnyttäjät - ja kehtasi setä vielä vihjaista, että kaupungin käsittämättömän huono laskupää olisi näiden laiskojen synnyttäjien syytä.
Mutta takaisin mielipiteisiin. Perheenäiti, tämä myöhäinen emojänis, havahtuu vasta nyt toden teolla siihen, että kaupunkilaisten käsitystä siitä mistä tässä kaupungissa puhutaan, ohjaa helposti vain yksi taho, tuo aamukahvipalan painikkeeksi nielty lehti. Toimitus pidättää oikeuden valita ja muokata kirjoituksia lyhentämällä niitä. Pidättää oikeuden muokata? Mielipidekirjoituksia?
Minä en ole ymmärtänyt tätä ikinä. Julkaistaan tai ei julkaista, sen minä vielä ymmärtäisin.
Jos minulla olisi mielipidepalsta, se olisi sellainen, jossa emojänisten ja jälkeläisistään kiinnostuneiden isäpupujen hiukan tunteellisetkin, (tai ehkä jopa hiukan enemmänkin kuin hiukan tunteelliset) kirjoitukset julkaistaisiin sulassa sovussa asiallisen argumentoinnin seassa - sellaisinaan. Lehteä ei ole mutta blogi on, ja sekin hetken mielijohteesta, niin kuin hauskimmat harrastukset yleensä. Niinpä perheenäiti puhisee tähän väliin nyt asiaa kahden viikon takaa, ja toivoo, että muutkin julkaisemattomia koulukohkausta koskevia mielipidekirjoituksia lehtiin lähettäneet julkaisisivat omiaan itse. Jossakin. Vaikka tässä. Vaikka perheenäiti ei vielä tiedäkään, miten sellainen käytännössä tapahtuu - hän onnistui kuin onnistuikin avaamaan oman blogin, mutta hän ei edelleenkään tiedä, mitä blogi tarkoittaa, hänestä se on sanana koko ajan kuulostanut jonkinlaiselta häveliäältä ulkomaiselta kakkapökäleeltä, ja perheenäiti paljastaa nyt sitten kolmantena blogipäivänään senkin, että tuo sana "syndikaatio" palstan vasemmassa ylälaidassa pelottaa häntä suuresti. Siksi hän ei mielellään siirrä sitä hiirellä liikuteltavaa nuolta sen lähelle. Hiirtä nuoli kyllä tottelee, mutta jos hiiri vie sen jotenkin väärään seuraan, perheenäiti pelkää että homma voi karata käsistä.
Joten: perheenäiti avaa täten kouluverkkoa koskevan julkaisemattomien mielipidekirjoitusten sarjan. Sitä voidaan mainiosti jatkaa muualla, jos nettiavaruusyleisö ei tunne oloaan kotoisaksi perheenäidin puhinapalstalla. Perheenäiti ei siitä pahastu. Hän vain toivoisi, että kaikki kirjoitukset päätyisivät lopulta samaan paikkaan. Mikä ikinä se sitten onkin. Perheenäiti ottaa vastaan ehdotuksia. Perheenäiti tiedostaa myös sen, ettei kukaan ehkä kuule tätä emojäniksen haikeaa kutsuhuutoa, ja ettei kukaan ehkä ikinä lue yhtäkään hänen sanoistaan, mutta hän on valmis elänään sen kanssa. Kunhan ei tarvitse elää ilman sanoja.
Mielipidekirjoitus 10.11.06
KOSKA ALKAA ARVOKESKUSTELU LASTEN KOULUNKÄYNNISTÄ?
Helsingin kaupungin opetusviraston teettämä konsulttifirman ehdotus kaupungin kouluverkon kehittämiseksi on mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen sitä kaikille nykyisille ja tuleville kaupungin peruskoululaisten vanhemmille. Puuttumatta siihen, onko selvityksen teettäminen ulkopuolisella firmalla kaupungin virkamiesten käsienpesua omasta vastuustaan ikävien ehdotusten tekemisessä, (tai siihen miksi se tehtiin opetuslautakunnan selän takana,) haluaisin kiinnittää huomiota yhteen merkittävään seikkaan ehdotuksen sisällössä. Tässä 44-sivuisessa ehdotuksessa mainitaan yhden ainoan kerran sen vaikutusten kannalta oleellisin sana:lapsi.
Väestöennusteisiin ja taloudellisiin säästötarpeisiin pohjautuva ehdotus sisältää kummallisia ristiriitaisuuksia. Ehdotuksen päätavoitteena on luoda oppilasmääriltään mahdollisimman isoja kouluja, jotta lasten opetukseen käytettävä neliöpinta-ala per lapsi pienenisi ja kiinteistömenot vähenisivät. Samassa ehdotuksessa on myös huomioitu erityisoppilaiden "kaksinkertainen tilantarve", mutta ei lainkaan sitä, mistä tämä tarve syntyy.
Erityisoppilaaksi päätyy usein syystä tai toisesta pahoinvoiva lapsi. Isojen koulujen hälinä, suuret luokkakoot ja niiden takia vähenevä opettajien aika ehtiä huomaamaan luokan jokaisen lapsen vointi ja tarpeet kasvattavat väistämättä pahoinvointia kouluissa. Siten tämä ehdotus kasvattaa ennen pitkää erityisoppilaiden määrää, ja näin myös opetuksen tilantarvetta. Jokainen erityisopetuspäätöksen saanut lapsi puolestaan tulee kaupungille ns. tavallista lasta kalliimmaksi. Lisäksi lasten pahoinvointi, jota ei ennaltaehkäistä tai jota ei ehditä hoitaa, kasvattaa tietenkin kaupungin sosiaalimenoja lähitulevaisuudessa. Ehdotuksen säästöt kiinteistömenoissa hupenevat siis kaupungin taskusta toiseen, ja kaunis ajatus säästöjen kohdentamisesta itse opetukseen ja pätevien opettajien palkkaamiseen jää surulliseksi sanahelinäksi. Opettajat väsyvät kasvavan työtaakkansa alla entisestään ja siirtyvät kiihtyvään tahtiin töihin inhimillisemmille aloille, niin kuin tapahtuu jo nyt. Vai tekeekö liian täyteen ahdettu koulu opettajan työn entistä houkuttelevammaksi?
Ehdotuksessa nimittäin nimenomaan halutaan ahtaa koulut liian täyteen lapsia. Suoran lainauksen mukaan "koulun katsotaan olevan tehokkaassa käytössä, kun tehokapasiteetti täyttyy eli oppilaita on 15% yli kapasiteetin". Tämänkin rajan ylittäminen perustellusti on kuitenkin myös mahdollista, eli lapsia saa olla koulussa enemmänkin. Mitä ovat nämä perusteet?
Kehittämisehdotuksen lakkautuslistalla on hyvin toimivia kouluja, joissa lapset ja opettajat viihtyvät ja oppimistuloksetkin ovat hyviä. Monissa näistä kouluista toteutuu tällä hetkellä erinomaisesti uuden perusopetuksen opetussuunnitelman tavoite: "avoin, rohkaiseva, kiireetön ja myönteinen ilmapiiri, jonka ylläpitämisestä vastuu kuuluu sekä opettajalle että oppilaille". Vastuu käytännön toimista tämän ilmapiirin ylläpitämisen mahdollistamiseksi kuuluu Helsingissä opetusvirastolle.
Kiinteistöihin keskittyvä ehdotus on nyt luettu. Me kaupunkilaiset jäämekin nyt odottamaan selvitystä ehdotuksen lapsiin kohdistuvista psyykkisistä ja sosiaalisista vaikutuksista, sekä niiden taloudellisesta hinnasta. Oivallista materiaalia lapsen itsetunnon, minäkäsityksen ja oppimiskyvyn kehittymisestä löytyy esimerkiksi Opetushallituksen omista julkaisuista, kasvatustieteen ja lastenpsykiatrian tutkimuksesta puhumattakaan. Ja juuri niistä pitäisi puhua.
Toivon, että opetusvirastossa luetaan tarkasti kouluverkon kehittämisehdotuksesta se ainoa lause, jossa mainitaan lapsi: "Helsingin kaupungin tulisi pyrkiä aiempaa prosessilähtöisempään toimintamalliin, jossa esimerkiksi lasten ja nuorten palveluita tarkasteltaisiin mahdollisimman kokonaisvaltaisesti." Tehkää se. Tarkastelkaa sitä, mikä vaikuttaa mihinkin, ja miten päätöksenne vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsen etu tulee asettaa ensisijalle lasta koskevissa ratkaisuissa.
Se oli siinä. Rakas ääretön nettiavaruus, hyvää viikonloppua.
Kommentit