"JOSKUS TUNTUU ETTÄ OLEN ANSAINNUT SEN

Valossa valosta valoon

vaeltaa outo kulkija

joka on ikänsä tarponut

             hämärän rajamailla

ihmettelee aikansa

mutta oloutuu ja tottuu

koska on tapahtunut jotakin

             hyvää

             joskus tuntuu että

olen ansainnut sen"

                              Juice Leskinen: "Kosket", Tammi, 2006

Aluksi on aamu.

Yöpöydälle tuotu maitokahvi on jäähtynyt. Ihminen ei ole päässyt ylös, ei unesta, on jäänyt unen pohjalle.

Maitokahvi täytyy laittaa mikroon.

Päiväkotiin päästään lounaalle. Lapsi itkee, ei halua päästää äidistä irti. Minun iloinen lapseni, mitä se itkee?

Lastentarhanopettaja ottaa minun lapseni syliin, minun ihana lastentarhanopettajani. Hän hoitaa minun lastani iltapäivään asti.

Iltapäivällä lapsi tulee kotiin, minun iloinen lapseni. Hän kertoo: meillä oli makaronia ja jauhelihakastiketta, siitä tuli hyvä mieli, ei itkettänyt enää.

Minä sanon: hyvä, lähden kokoukseen nyt. Lapsi sanoo: minulla on sinua ikävä.

Suora leikkaus eiliseen päivään. Isompi lapsi haetaan koulusta. Hän on iloinen, istuu ystävän kanssa takapenkille. Takana on ensimmäinen koulupäivä, kokonaista kaksi tuntia. Lapsi on saanut opettajan, minun tuleva ihana opettajani.

Silmät loistavat. Niistä loistaa helpotus: siellä olikin kivaa. Ja sitten alkaa höpinä,

äiti ajaa autoa, takapenkki höpisee, käy läpi ensimmäisen koulupäivän. Oma lapsi höpisee,

mutta äidin korviin jääkin kaikumaan oman lapsen ystävän lause.

Pienet kuusi-, seitsenvuotiaat vertailevat kouluruokailua päiväkodin ruokailuun – asiantuntevasti, nyt kun molemmista viimein on kokemusta. Oma lapsi sanoo ensin: olihan se kyllä aika erikoista.

Ystävä vastaa: niin oli. Aika erikoista.

Hetken on hiljaista, ja sitten ystävä jatkaa vakavana: se oli aika haastavaa.

Niin oli, oma lapsi sanoo, yhtä vakavana, ja jatkaa: lasia oli kyllä aika vaikea ottaa itse.

Niin oli, ystävä vastaa, ja jatkaa: niin ja niitä ruokailuvälineitä.

Hetken on ihan hiljaista.

Äiti ajaa autoa, pidättelee kyyneleitä. Korviin jää kaikumaan lause:

se oli aika haastavaa.

Tältä pohjalta tuhannen lapsen kouluun jatkossa sitten. Kohti uusia haasteita.

Leikkaus takaisin seuraavaan päivään, sanotaan vaikka että puolipäivä.

Äiti on vajonnut sosiaaliseen mediaan, huonosti monta yötä nukkunut äiti, koulukeskustelu päättäjien kanssa.

Äiti on juuri nähnyt lapsen ensimmäisen koulupäivän, kiinnittymisen pieneen yhteisöön, omaa lasta vastuuntuntoisesti koulun käytävällä taluttavat yksitoistavuotiaat koulukummit, kaiken jännityksen,

kaiken helpotuksen. Että minä pärjäänkin siellä, vaikka olen vasta kuusivuotias ja kaikkia luokkatovereitani päätä tai kahta pienempi.

Että minulla on nimi, ja nämä isot tytöt tietävät sen nyt, ja minulle on annettu luokasta oma pulpetti ja maailmasta oma paikka, ja kun minä lähden lounaalta takaisin päiväkotiin, isot tytöt vielä huutavat minua pihalta nimeltä autoon noustessani ja sanovat hei hei. Ja me nähdään sitten syksyllä.

Keskipäivä, sosiaalinen media. Ymmärtämättömät aikuiset, jankkaus numeroista. Äiti menettää hermonsa. Kerta kaikkiaan. Asiatekstin takaa puskee tunne.

Siitähän meitä nyt syytetään, tunteilusta.

Että meillä vanhemmilla on lapsiamme kohtaan tunteita.

Se on aika haastavaa. Sitten kuitenkin. Yrittää pitää asiateksti tunteettomana paskanjauhamisena,

koulu numeroina, puhtaasti numeroina, se paikka jossa pienellä ihmisellä on syksyllä oma paikka ja isot tytöt siellä jo odottavat, tuntevat nimeltä.

Tänään en osannut. Pysyä kokonaan asialinjalla. Se oli liian haastavaa.

Lapsi on vielä niin pieni.

En minä oikeasti osaa.

Illalla on ilta, illassa kokous ja muita äitejä. Mitä minä tekisin ilman heitä?

Muiden äitien jälkeen tulee yö ja onni muista äideistä ja isistä myös,

kokouksen jälkeen äitien ilta menee pitkälle yöhön.

Yöllä kotona nukkuu perhe. Kodin vieressä nukkuu koulu.

Nukkukaa rauhassa, minä valvon vielä hetken, annan itselleni anteeksi sen mitä en tänään osannut.

Piti olla välillä ihminen, jonkun äiti. Ja julistaa sota järjestelmää vastaan. Koska järjestelmä on aivan paska.

Huomenna jatketaan taas asialinjalla. Sodassa paskaa järjestelmää vastaan.

Kun nyt olen tänään (eilen) osoittanut asiallisesti mieltäni muiden asiallisten vanhempien kanssa kera ihmeen asiallisten lastemme,

ja laatinut asiallisia asiakirjoja, joiden tarkoitus on ollut saada päättäjät havahtumaan pariin ajankohtaiseen ongelmaan,

ja kun tämä nyt myös näyttää onnistuneen, ja useammaltakin asioista päättävältä taholta on nyt kuultu paitsi asiallista, myös ihan viisasta puhetta, kiitos vain teille jotka itsenne tästä tunnistatte,

niin täytyy sitten kai sitten vielä todeta, että on niitä muitakin.

Eikä heistä näemmä tarvitse sen kummemmin puhua tai edes nimiä kertoa,

he näköjään tekevät sen itse. Katsokaa vaikka, tästä.

Kiitos Helsingin opetuslautakunnan varapuheenjohtajalle avoimuudesta omien mielipiteiden esittämisessä, ja kaikkea hyvää. Myös seuraavissa vaaleissa.

Tätäkin kirjoitusta, rakas suuri yleisöni, tätäkin saa halutessaan jakaa.

(Jos olet uusi lukija, ymmärrät ehkä asian taustat paremmin lukemalla aiemman pitkän kirjoitukseni, klikkaa tätä.)

Aamuyöstä ihminen yrittää palauttaa mieleensä sen, mitä hänen tässä tänä yönä piti sanoa.

Aamuyö painaa jo päätä. Ihminen on tehnyt työtä, paljon ilmaista työtä. Työtä, jonka pitäisi kuulua jollekin ihan muulle, ja josta pitäisi saada palkkaa. Omat lapset on päivän mittaan laiminlyöty, myöhään yöllä ihminen ei pysty palauttamaan mieleensä, mitä he oikeastaan päivän mittaan puuhailivat.

Myöhemmin näistä tulee menetettyjä päiviä siinä menetettyjen päivien ketjussa, jossa lapset kasvoivat itsekseen sillä aikaa kun äiti säännöllisesti yritti pelastaa heiltä koulua. Heiltä, tai joiltain muilta.

Niiden päivien osalta lapsilta puuttuu kokonaan äiti. Äiti on poissa. Hän istuu tietokoneensa ääressä tuntitolkulla,

tuntitolkulla poissa. Ja selittää itselleen aamuyöstä:

joko me menetämme nyt nämä päivät, tai sitten me menetämme koulun.

Tai sitten me menetämme molemmat.

Oli miten oli, minä lupaan teille: kesäkuun alussa minua väsyttää. Sitä ennen en sellaista ehdi.

Ylihuomisen – vai onko se jo huomisen – tiistain 6.5 opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston esityslistalla on opetusviraston talousarvio vuodelle 2015.

Se on karua luettavaa. Helsinki saa kouluihinsa isot leikkaukset opetukseen, avustajiin, erityisoppilaiden tukeen, tokaluokkalaisten iltapäivätoimintaan, ammatillisen koulutuksen lähiopetustunteihin ja -

ja -

on jo kohta aamu. Katsokaa itse, tästä.

Ja huomatkaa, että säästöt ovat niin kovia, ettei niitä pystytä alkuunkaan kattamaan tilasäästöillä. Niin että se siitä ”seinistä säästämällä pystymme turvaamaan opetuksen resurssit”.

Emme nimittäin näköjään pysty. Opetuksesta leikataan joka tapauksessa – ja huvittavinta on se, että osa tilasäästöiksikin väitetyistä leikkauksista kohdistuu tosiasiallisesti juuri opetukseen mm. kasvavina opetusryhmien kokoina.

Että semmoista.

Jos vaikka parin tunnin unet tähän väliin. Ja hyvänyön toivotukseksi pikku vinkki kaupungintalolle:

avatkaa budjettiraami. Helsinki säästää nyt koulutuksesta rankalla kädellä. Tarpeettoman rankalla. Se on arvovalinta.

Se on säästöjen priorisointia, ja nyt ne on päätetty priorisoida näin.

Onko se viisasta? Ja ennen kaikkea: onko ihan pakko?

Miettikää sitä. Sitä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaako ei sitten ihan oikeasti pystytty nipistämään mistään muusta?

Yrittikö kukaan edes?

Useampikin lakkautettavaksi aiotun koulun vanhempi on viime päivinä törmännyt sosiaalisessa mediassa omituiseen ilmiöön.

Se aiheuttaa meille kaikille omituisen... tuntemuksen.

Alkaa tuntua siltä, ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa.

Lisäksi monet meistä tuntevat jotain, minkä itse liitän suoraan omiin taannoisiin kokemuksiini politiikasta:

tunteen kiusatuksi tulemisesta.

Ilman sidonnaisuuksia ja ilman tarvetta lojaalisuuteen jotain tiettyä poliittista ryhmää kohtaan (enää) tästä voi nyt ehkä tässä viimein julkisesti puhua.

Jotenkin tästä nimittäin on äkkiä taas tullut ajankohtaista. Ja minä kun halusin vain unohtaa.

Kerron teille nyt tarinan.

Olipa kerran tuulesta kaupungintalolle temmattu perheenäiti. Hän yritti siellä parhaansa, yritti vaikuttaa päätöksentekoon, erityisesti lapsia koskevaan. Hän luuli kuuluvansa joukkoon, olevansa osa jotain ryhmää, jolla on yhteiset tavoitteet.

Sitten hän alkoi tulla kaupungintalon monista kokouksista kotiin itkien.

Kului kaksi vuotta. Tämä perheenäiti ei ymmärtänyt, mistä omituinen olo tuli, tai mistä kyyneleet. Hän yritti ymmärtää. Siitä ei tullut mitään.

Hän ymmärsi vasta, kun hänelle lähetettiin valtuustosalissa oman puheenvuoronsa aikana häntä itseään koskeva tekstiviesti, jossa päiviteltiin hänen puheenvuoroaan hyvin ikävään sävyyn.

Viesti oli tullut hänelle vahingossa. Sen piti mennä jollekin muulle.

Se tuli oman valtuustoryhmän jäseneltä.

Silloin tämä perheenäiti tajusi. Hän tajusi ruumiinsa ymmärtäneen jo pari vuotta jotain, mitä mieli ei ollut suostunut myöntämään:

kaupungintalolla kiusataan.

Heitä, joilla on väärät mielipiteet.

Vasta vahingossa omaan puhelimeen tullut viesti antoi tuntemukselle sanat. Ja vasta sanat antoivat mielelle mahdollisuuden tajuta kyynelten syyn.

Kyyneleet tulivat väheksytyksi tulemisesta. Ne tulivat ihmisen osaamisen ohittamisesta, leimaamisesta väärin perustein, silmien pyörittelystä omien puheenvuorojen aikana, kikattelusta kesken oman lauseen, lappusten vaihtamisesta kesken oman puheen.

Ihan kuin pienenä koulussa.

Politiikassa koulukiusataan. Kiusaamisen suojana toimii kokouksen luottamuksellisuus. Mitään, mitä luottamuksellisessa kokouksessa on tehty tai sanottu, ei voi kertoa eteenpäin.

Eikä kiusaamiseen siten puutu kukaan.

Politiikan myötä kokousten jälkeiset kyyneleet ja omituinen, selittämätön ahdistus jäivät pois. Elämä keveni. Elämä läheni jotain normaalimpaa, jotain terveempää.

Elämään palasi onni.

Ja nyt,

nyt tämä perheenäiti on palannut rivikuntalaiseksi seuraamaan (kolmannen) kerran oman lapsensa koulun lakkauttamisen ympärille rakentuvaa keskustelua sosiaalisessa mediassa.

Äkkiä tuttu ahdistus on palannut.

Ihminen katsoo toistensa juttuja peukuttavien kaupunginhallitusten ja lautakunnan jäsenten kommentteja facebookissa, kun kaupunkilaiset yrittävät tuoda näkemyksiään näille päättäjille esiin,

ja ihminen tajuaa:

se tapahtuu taas.

Meidät vanhemmat ohitetaan. Meitä väheksytään. Tietomme kyseenalaistetaan, vaikka ne ovat oikeita, ja toisiaan peukuttavat päättäjät peukuttavat toistensa virheellisiä, ilmeisesti huhuihin perustuvia näkemyksiä lastemme asioista, vaikka me vanhemmat tunnemme ne asiat heitä paljon paremmin.

He puhuvat kouluista, joissa eivät koskaan edes ole käyneet. Edes niiden nettisivuilla.

Me yritämme korjata näissä keskusteluissa näitä virheellisiä tietoja, ja vaikka tekisimme sen asialliseen sävyyn, vastaanotto vaikuttaa välillä melkein vihamieliseltä. Meitä jopa syytetään siitä, että yritämme lakkauttaa muiden kuin omien lastemme kouluja, vaikka asia on nimenomaan päin vastoin: yritämme tehdä järkeviä säästöesityksiä, jotka säilyttäisivät useamman kouluyhteisön sen sijaan, että niitä lyötäisiin läjään liian suuriksi yksiköiksi.

Miltä se meistä tuntuu?

Se tuntuu siltä, kuin meitä kiusattaisiin.

Koska meillä on väärät mielipiteet.

Oli toissapäivä. Istuin saman pöydän ääressä toisen äidin kanssa, jolla on sama tavoite kuin minulla: säilyttää omien lastemme koulu ilman, että siitä on kohtuuttomasti harmia muille.

Me seurasimme yhdessä siinä pöydän ääressä erästä facebook-keskustelua, ja osallistuimme siihen vuorotellen.

Keskustelussa oli mukana eräs kaupunginhallituksen jäsen. Hän kirjoitti keskusteluun yhden mielestämme hyvinkin järkevän kommentin, jonka sisältö tuki osaltaan omien lastemme koulun säilyttämistä.

Sitten se kommentti äkkiä katosi siitä keskustelusta.

Minä ja toinen äiti katsoimme toisiamme: näitkö sinä saman kuin minä?

Onneksi meitä oli siinä kaksi. Ei tarvinnut epäillä omaa järkeä.

Me tajusimme silloin: joku oli ilmeisesti huomauttanut tälle kaupunginhallituksen jäsenelle, että kommentti ei olekaan nyt paikallaan, koska se ei tue ilmeisesti jo etukäteen ennen asiaan perehtymistä otettua (joidenkin) yhteistä mielipidettä.

Kohautimme siinä sitten vain olkapäitämme, minä ja se toinen äiti.

Kunnes sama tapahtui parin päivän päästä uudestaan, tänään.

Meitä syytettiin eräässä keskustelussa toisen koulun lakkauttamisyrityksestä. Kun minä vastasin syytökseen ja kumosin sen, syytös äkkiä katosi kommenttiketjusta ja jätti vastaukseni omituisen irralliseksi.

Sinä olet vainoharhainen, voisin sanoa itselleni, niin kuin sanoin itselleni monesti kaupungintalolla aikanaan. Voisin sanoa niin nytkin, elleivät muut nyt näkisi samaa kuin minä:

tapahtuu jotain omituista.

Mitä on onni?

Se on sitä, että omituisen tuntemuksen voi jakaa.

Että saman pöydän ääressä tai tietokoneen näppäimistön tavoitettavissa istuu nyt koko ajan joku, joka näkee saman kuin minä.

Että nyt tapahtuu jotain omituista.

Kokousten jälkeiset itkut on itketty. Niitä ei enää tarvita. Politiikasta tarttui mukaan myös yksi hyvä ystävä – politiikka ei siis ollut yhtään turhaa.

Onni on nyt sitä, ettei omituista tuntemusta enää tarvitse itkeä yksin, tai jakaa vain yhden ihmisen kanssa. Sitä voi käsitellä yhdessä toisten, samaa asiaa ajavien vanhempien kanssa. Me voimme pudistella yhdessä päitämme tai vaihtaa viestejä, joihin puramme omaa turhautumistamme ja autamme toisiamme jaksamaan asialinjalla, vaikka kohta tekisi ehkä mieli jo lähteä vetämään jotakuta turpaan.

Kunpa nykyisillä, vilpittömillä poliitikoilla – jos heitä on – ja kai heitä edelleen jokunen on - olisi nyt kaupungintalolla tukenaan sellaisia ihmisiä. Auttamassa jaksamaan.

Epäoikeudenmukaisuutta.

Ja hanttiin panemista. Sitä vastaan.

Haluan lähettää terveisiä kaikille asioihin tasapuolisesti perehtyville nykyisille poliitikoille, joilla on todellinen pyrkimys saada Helsingissä aikaan vaikkapa reilu kouluverkkotarkastelu:

olkoon voima kanssanne.

Sillä tavalla, joilla meillä vanhemmillakin nyt on.

Meillä on onneksi toisemme.

Minulla on toisinaan tapana tanssia yhdessä kolmen tyttäreni kanssa olohuoneessa. Tämän me vedimme yhdessä vappuaattona.

En voinut välttyä tätä kuunnellessani ajattelemasta monia vastikään tapaamiani vanhempia, lasteni tulevan koulun äitejä ja isiä.

Omistan tämän kappaleen yhtenäiskoululaisten lasten vanhemmille. Kiitos että olette, se lohduttaa minua.

Älkää hyvät ihmiset tänään suotta siivotko vaan tanssikaa. Tanssitukea saatte tästä.

Miten tässä nyt kävikin näin.

Lähdin puhtaasti siitä, että tuskin minä näitä numeroita niin ymmärrän, mutta että katsotaan.

Sitten lähdin katsomaan niitä numeroita. Enkä ole palannut. Jäin sille tielle.

Voi herranen aika sentään.

Helmikuussa Käpylän, Koskelan ja Kumpulan alueella katsottiin olevan 240 oppilaspaikkaa liikaa. Asia löytyy opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston esityslistan liitteestä, klikkaa tästä.

Huhtikuun 15. päivä päivätyn toisen dokumentin mukaan – sitä ei vielä verkosta löydy – oppilaspaikkoja onkin peruskoulun matematiikalla erään taulukon mukaan 306 paikkaa liikaa. Dokumentin seuraavalla sivulla on uusi taulukko, jossa oppilaspaikkojen liikamäärä on ehtinyt kasvaa lukuun 475.

Odotan kauhulla lukua, joka meitä jossain kuvastossa odottaa jouluna. Tätä tahtia Käpylään ja sen lähialueille on siihen mennessä ilmestynyt tyhjää koulutilaa Olympiastadionin verran ilman, että kukaan on rakentanut yhtä ainutta luokkaa lisää yhtään mihinkään, ja juhannuksena tyhjä koulutila alkaa vääjäämättä viedä niin paljon tilaa, etteivät oppilaat enää mahdu koko Käpylään.

Tämä oli lyhyt katsaus oppilaspaikkalaskelmiin. Se siitä. Nyt tiedätte, mikä on niiden yhteys tosielämään. Se on hiuksenhieno. Katkenneen hiuksen. Sellaisen hiuksen, joita minä tänään olen repinyt päästäni siinä kohtaa kun

vaihdoin numeroita. Siirryin säästölaskelmiin.

Yhtenäiskoulun lukion lakkauttamisen sanotaan säästävän vuositasolla 825 000 €. Paitsi että oho, sitten kun numeroita pikkuisen tutkimisen lisäksi miettii, ei se säästäkään oikeastaan kuin,

no, ehkä noin 23 400 €. Tai jotain.

No mitäpä tuosta. Laskelmassahan on nyt sitten ilmaa vain 801 600 €, eli leijonanosa siitä, mitä koko talon lakkauttamisen piti säästää. Mutta hei, heittohan on vaan heitto.

Ehkä tämä koko homma onkin vaan joku läppä. Joku niinsanottu säästöläppä?

Nyt on kuulkaa niin, että koko päivän kestäneiden henkilökohtaisten numerosulkeisten jälkeen ihminen alkaa olla PIKKUISEN väsynyt.

Ehkä ymmärsin kaiken ihan väärin. Ehkä säästöä lapsen koulun lakkauttamisesta todella tulee, tai sitten sitä ei yhtään tule. Tai sitten sitä tulee pikkuisen, vaikkapa esim. yhden päästäisen kakkapökäleen verran tai ehkä kahden suhteessa siihen, mitä piti,

mutta hei, mitä välii. Pääasia kai että koulu lakkautetaan. Säästösyistä.

Tämän halusin kertoa teille tänään,

ja huomenna ehkä säästän sanojani entistäkin vähemmän. Puhtaasti säästösyistä.

Ensin ihminen sai puhelun. Sitten ihminen sai sähköpostia.

Puhelu oli asiallinen ja ystävällinen, sähköposti ei. Ne tulivat eri ihmisiltä. Ihminen jäi ihmettelemään kumpaakin.

Ihminen soitti sitten ihmeissään muitakin puheluita. Ja sen jälkeen asia alkoi valjeta.

Helsingin kaupungin opetuslautakunnassa ja ilmeisesti myös muiden luottamushenkilöiden parissa näyttää nyt kiertäneen huhu, jonka mukaan minä, Julia Virkkunen, entinen opetuslautakunnan jäsen ja nykyinen kaikki poliittiset toimensa jättänyt ihminen, vastaan siitä että jotkut tämän kaupungin asukkaista ovat menettäneet hermonsa opetusviraston hallinnon tilojen remonttisuunnitelmiin. Tämän samaisen huhun mukaan minä, Julia Virkkunen, olen syypää siihen, että asiasta on myös oikein kirjoitettu lehdissä. Vaikka asia on ollut julkinen jo kauan ennen kuin minä sitä olen edes huomannut.

Rakkaat lukijani siellä nykyisessä opetuslautakunnassa, ja muissakin kaupungin asioista päättävissä elimissä,

toimitteko te mahdollisesti muissakin asioissa puhtaasti huhujen perusteella?

Ja rakkaat mahdolliset muutkin lukijani,

tässä teille ote erään opetuslautakunnan jäsenen minulle perjantaina 25.4.2014 lähettämästä henkilökohtaisesta sähköpostista. Kirjesalaisuuden säilyttämiseksi en mainitse, keneltä tarkkaan ottaen sen olen saanut. Helsinkiläisen kunnallisdemokratian toimintatapojen lähemmän tarkastelun kannalta näen kuitenkin tällä lainauksella olevan sellaista yleistä merkitystä, että katson asiakseni tämän otteen tässä ilman kirjoittajan nimeä julkaista:

Rivikaupunkilaisena olen hämmentyneen yllättynyt omasta roolistani helsinkiläisessä päätöksenteossa. Johdan siis suurta yleisöä harhaan ja pois tosiasioista. Vau! Suuri yleisö – johon miellän muuten kuulumaan myös itseni - vaan ei tee mitään Helsingin kouluverkkoon liittyviä päätöksiä. Eikä tämä Julia Virkkusen blogi ole mikään esityslista. Eikä sanomalehti. Tietääkseni.

Rakas suuri yleisöni,

vakavammin,

ylläoleva lainaus on päätös sellaiselle molemmin puolin asiallisena alkaneelle sähköpostivaihdolle, jota kävin rivikaupunkilaisena yhden opetuslautakunnan jäsenen kanssa aiheesta Käpylän alueen kouluverkkotarkastelu. Minä nimittäin asun Käpylässä, ja ensi syksynä koulunsa aloittavan neljännen lapseni koulu aiotaan lakkauttaa hänen ensimmäisen kouluvuotensa jälkeen. Samaista Yhtenäiskoulua on esitetty lakkautettavaksi useampaankin otteeseen sinä aikana kun kaksi vanhempaa lastani sitä aikanaan ovat käyneet. Meidän perheellemme lasten koulun toistuva lakkautusuhka on siis ollut osa arkeamme vuodesta 2006.

Lähestyin viime viikolla yhtä lautakunnan jäsentä omalla, monen muunkin alueen asukkaan yhdessä minun kanssani ideoimalla vaihtoehtoisella säästöesityksellä, joka säästäisi alueen opetustoimen menoissa pitkällä aikavälillä enemmän rahaa ja sotkisi kaikkien alueen yli tuhannen koululaisen koulupolkua vähemmän kuin nyt suunnitteilla oleva kokonaisen koulun lakkautus ennätysvauhtia.

Tavoitteeni oli vilpitön, esitykseni järkevä ja hyvin perusteltu. Mielestäni Suomen suurimman peruskoulun perustaminen alueelle, jonka lapsimäärä on nouseva, ei ole järkevää, semminkin kun alueelle olisi löydettävissä toinenkin paljon rahaa säästävä ratkaisu, joka ei hajottaisi yhtään kouluyhteisöä, ei veisi minkään koulun lapsilta tuttuja opettajia ja luokkatovereita eikä keskeyttäisi heidän jo alkanutta kieltenopiskeluaan. Niin kuin nykyinen esitys tekee.

Opetusviraston hallinnon remonttirahoihin en viestissäni ottanut kantaa millään tavalla, mutta parin viestinvaihdon jälkeen helsinkiläinen luottamushenkilö päätti syyttää minua suuren yleisön harhaanjohtamisesta tässä asiassa – jossain aivan muussa siis kuin Käpylän alueen kouluverkkotarkastelussa, jota viestini hänelle koski.

Hyvä suuri yleisöni: pystyttekö te ymmärtämään tätä?

Minä nyt jo kolmatta päivää yritän.

Samaisen helsinkiläisen luottamushenkilön tiedetään iloinneen kyseisen koulun lakkauttamisesta yhdessä toisen koulun henkilökunnan kanssa jo ENNEN kuin lakkautusesitys on ollut julkinen ja todenneen, että kyseinen koulu olisi pitänyt lakkauttaa aikoja sitten.

Minun lapseni tulevan koulun lakkauttamista on siis junailtu kulisseissa etukäteen (ainakin) yhden opetuslautakunnan jäsenen toimesta ennen kuin kenelläkään asianosaisella on ollut mahdollisuutta ottaa siihen mitenkään kantaa, tuoda esiin omia näkökantojaan tai pyytää korjaamaan virheellisille oppilasmäärille perustuvia laskelmia, jotka ovat olleet osa lakkautusesityksen perusteluita.

Tämän virheen opetusvirasto on heijastanut julkisessa alueen asukkaiden kuulemistilaisuudessa 22.4.2014 huoneen seinälle. Virhe koski Yhtenäiskoulun oppilasmäärää. Siitä puuttui yli neljännes koulun perusopetuksen olemassaolevista oppilaista, minkä vuoksi Yhtenäiskoulu on näyttänyt siltä, ettei sen oppilaskapasiteetti täyty. Todellisuudessa Yhtenäiskoulu on yksi Helsingin tehokkaimmassa käytössä olevista koulurakennuksista, ellei tehokkain, ja sen nykyinen oppilasmäärä ylittää oppilaskapasiteetin reippaasti.

Minä olen sulatellut perjantaina saamaani sähköpostia viikonlopun yli. Olen miettinyt, jättäisinkö sen omaan arvoonsa. Olen miettinyt, jättäisinkö lopulta mainitsematta kenellekään julkisesti siitä, että Yhtenäiskoulun lakkauttamisessa ei näytäkään nyt olevan kyse pelkästään rahasta vaan ilmeisesti myös jostain muusta - mistä, sitä minä en tiedä.

Tänä aamuna olen tullut siihen tulokseen, että ehkä asian pitäisi vain antaa olla. Että ehkä pitäisi vain keskittyä asiallisten viestien lähettämiseen (muille) päättäjille ja yrittää tuoda rauhallisesti esiin omaa näkemystään siitä, mikä tapa säästää olisi kaikista järkevin. Koska opetustoimen säästötarvetta minä en kyseenalaista, eikä sitä enää kyseenalaista täällä Käpylässä kovin moni muukaan. Niin kuin ei varmaankaan enää muuallakaan tässä kaupungissa.

Aamun jälkeen on kuitenkin tullut päivä. Ja päivän jälkeen ilta. Ja illan jälkeen,

illan jälkeen yöllä ihmisen verkkokalvoilla on edelleen kuva pienestä kuusivuotiaasta lapsesta, joka makailee nurmikolla kesähattu päässään ja lukee siinä keskittyneesti Sudenpentujen käsikirjaa.

Haluanko minä, että yhdenkään tämän kaupungin kuusivuotiaan kouluasiat päätetään vehkeillen ja väärin tiedoin?

En halua. Enkä minä siihen suostu. Etenkään, kun saamani asiattoman sävyisen sähköpostin lopussa helsinkiläinen luottamushenkilö viittaa siihen, että yrittämäni ”lobbaus” Käpylän kouluverkkoasiassa tuskin tulee olemaan kovin tuloksellista.

Tarjoankin nyt teille, hyvät muut opetuslautakunnan jäsenet – joiden en ennen viime perjantaita edes TIENNYT lukevan tätä blogia – elämänne mahdollisuuden tulla esiin ja vakuuttaa, ettette itse osallistu minkään koulun lakkauttamisen valmisteluun etukäteen ennen esitysten julkistamista, ettekä sen jälkeenkään muutoin kun normaalin päätöksentekojärjestyksen kautta. Ja että olette tarvittaessa valmiit asialliseen keskusteluun suoraan niiden koulujen lasten vanhempien kanssa, jotka ovat löytäneet opetusviraston esityksestä virheitä ja/tai epätarkkuuksia, joita me vanhemmat toivomme oikaistaviksi ennen kuin mistään kouluverkkoasiasta tehdään päätöksiä, koska näillä virheillä saattaa olla merkittävä vaikutus päätöksen seurauksiin.

Olkaa hyvät.

Lopuksi haluan tasapuolisuuden nimissä todeta, että aiemmassa kirjoituksessani, jossa viittasin opetusviraston hallinnon remontin summaan, en tosiaan ole maininnut sitä, että osa summasta koostuu myös erään oppilaitoksen remontista. En katsonut tätä tarpeelliseksi, koska olin linkannut kirjoitukseni suoraan siihen päätökseen, jossa asiaa oli käsitelty (linkki löytyy klikkaamalla kirjoituksen neljänneksi viimeisen kappaleen sanoja ”viime kuussa tehdyn päätöksen”). Se käy sieltä selvästi ilmi. Niin kuin sekin, että ne hallinnon uudet parkkipaikat tosiaan ostetaan sieltä yksityisestä pysäköintilaitoksesta, ihan niin kuin kirjoitin.

Mikäli olisin tiennyt toimivani tässä blogissani (jossa minulla on ollut yksityishenkilönä tapana kertoilla teille mm. apilanleikkaustavoistani kesämökkini pihalla) suuren yleisön johdattajana, olisin ilman muuta tarkentanut, että siitä noin neljästäkymmenestä miljoonasta ilmeisesti vain noin kolmannes tai neljännes (riippuen siitä, ketä on uskominen, päätöksestä kun erittelyä on melko vaikea löytää) kuluu hallinnon tilojen remontoimiseen.

Mutta kun minä en tiennyt johdattavani teitä kaikkia.

Rakas suuri yleisöni,

olen aina luullut sinua pieneksi. Etenkin kuluneen tämän ja viime vuoden aikana, kun en juuri ole jaksanut tälle sivulle mitään kirjoittaa. Mutta oli miten oli,

toivoisin, että tämä kirjoitus lähtisi nyt leviämään. Sillä äkkiä minusta tuntuu siltä, että haluaisin ihan tavallisena, poliittisten päättäjien taholta perättömien väitteiden kohteeksi joutuneena perheenäitinä, joka on taas ties kuinka monetta kertaa aivan helvetin huolissaan sekä oman lapsensa kouluyhteisön hajoamisesta että laajemmin myös siitä, millaiselta tietopohjalta opetustoimi Helsingissä kouluverkon muutosesityksensä jälleen kerran ponnistaa,

tällaisena ihmisenä minä haluaisin nyt johdattaa teitä pois harhoista kohti tosiasioita.

Yksi niistä tosiasioista on nyt se, että ainakin yhden kouluverkkotarkastelun kohteena olevan koulun osalta päättäjien keskuudessa leviää nyt väärää tietoa lakkautettavaksi aiotun koulun arjesta ja muista asioista.

Miksi poliittiset päättäjät perehtyvät nyt minun blogini sisältöön sen sijaan, että perehtyisivät koulujen tietoihin ja tarkistaisivat niiden paikkansapitävyyden? Se ei ole edes vaikeaa. Me vanhemmatkin pystymme siihen.

Minä täältä keittiöstäni käsin nyt vaan vienon toiveen yöhön huutelen:

tarkistakaa ne tiedot. Ennen kuin päätätte minun lapseni ja muiden lasten tärkeiden aikuisten ja ystävien ja kielivalintojen menettämisestä.

Minun lapseni on ensi syksynä menossa kouluun, jonka lämminsydäminen henkilökunta ei iloitse muiden koulujen mahdollisesta epäonnesta, vaan keskittyy huolehtimaan oman kouluyhteisönsä hyvinvoinnista. Ja tekee sen erinomaisen hyvin vuodesta toiseen toistuvien lakkautusuhkienkin alaisena. Ja vieläpä kustannustehokkaasti.

Haluaisin oman lapseni käyvän sellaista koulua koko lapsuutensa. Ja vielä aikuisenakin.

Tätä kirjoitusta saa jakaa.

On kevät. Pikkulinnut ovat heränneet. Tai palanneet. Tai ihan vaan: avanneet suunsa.

Pikkulinnut soittelevat ja lähettelevät sähköpostia.

Osa pikkulinnuista on ahdistuneita, osa ihmeissään. Kaikki ne vaikuttavat siltä että ovat järjissään.

Jotkut vaikuttavat suorastaan pelästyneiltä.

Kun ihminen avaa ikkunan ja kuuntelee riittävän montaa pikkulintua riittävän monta päivää riittävän monelta eri suunnalta – ja mieluiten kaikilta - hänelle alkaa muodostua eräänlainen... kokonaiskuva. Siitä missä mennään.

Yöllä ihminen istuu pöydän ääressä ja tutkii tätä kokonaiskuvaa kun muu perhe nukkuu.

Kuva on epämiellyttävä. Siitä alkaa löytyä vääristyneitä numeroita, äkkiseltään selittämättömiä epätarkkuuksia, kokonaiskuvan kannalta merkittävien yksityiskohtien salailua ja, niin,

suoranaista valehtelua.

Ikävintä kuitenkin on se, mikä kuvassa on pääosassa. Tai minkä siis pitäisi olla.

Siinä istuvat meidän lapsemme, pulpetin ääressä.

Lapset kuuluvat siihen kuvaan. Mikä ei kuulu?

Sanokaapa se. Minä en tässä voi, en suoraan.

Käytän siis kiertoilmaisuja. Ne ovat näppärä suhmuroinnin apuväline. Minä suhmuroin nykyään suuren osan päivästäni, näköjään.

Suhmurointi tosin ei ole mikään itseisarvo. Se on vain väline. Se on näppärä apuväline kokonaiskuvan siivoamiseen sellaisesta, mikä kuvaan ei kuulu.

Kuvaan minun lapsistani pulpetin ääressä ja kaupungin kaikkien muiden lasten myös, siihen kuvaan ei tarttis liittää mitään paskaa, mitä siihen ei tarvita. Ei aikuisten arvovaltakiistoja esimerkiksi. Tai väärien mielikuvien lähettämistä maailmalle tallomaan niiden lasten yli.

Taas on laitettu mielikuvat matkaan näköjään. Kokonaiskuvasta alkaa nyt hahmottua, että aikuiset ihmiset ovat laittaneet. Olen nähnyt tämän ennenkin,

mutta koskaan, koskaan se ei ole vituttanut minua niin paljon kuin nyt.

Ja se on hyvä se. Sillä vitutus on nyt saavuttanut ennätyslukemat,

ja tällaisilla lukemilla se paska ei jää samaan kuvaan niiden lasten kanssa. Ei ainakaan ilman, että se on ensin nostettu sieltä tarkempaan tarkasteluun.

Kiitos pikkulinnuille kaikesta laulusta. Linnunlaulu auttaa ihmistä paitsi ymmärtämään, missä mennään, myös tajuamaan, minne mennä seuraavaksi.

Minulle oli alun perinkin epäselvää, kenen oli tarkoitus kuulla ja ketä.

Niinpä päätin puhua itse, varmuuden vuoksi. Ja lisäksi kuunnella muita – ja ihan kuunnella, ei vain kuulla.

Esitys aloitettiin numeroista. Opetusviraston asialliset ja ystävälliset virkamiehet (virkanaiset) heijastivat koulun jumppasalin seinälle powerpoint-luvut.

Minä siinä ajattelemaan, että ei tämä nyt vaan voi olla totta – voiko muka? Että luvut ovat pielessä heti alkuun? Että yhden koulun oppilaista NELJÄNNES on unohtunut taulukosta tyystin? Mennyt taivaan tuuliin, heti alkuun, ensimmäisillä minuuteilla? Ja juurikin sen lakkautettavaksi aiotun koulun lapset?

Kyllä se vaan voi niin olla, ja olikin.

Rakas Helsinki, mitä tekisit ilman meitä äitejä ja isiä, jotka tulevat paikalle kun kutsut, ja tarkistavat siinä joutessaan ilmaiseksi meille esittämiesi lukujen paikkansapitävyyden?

Hukassa sinä olisit.

Vaikka voisithan tietysti soittaa sinne kouluun itsekin, kysyäksesi vaikkapa että totanoin, paljonks teillä oikeastaan onkaan niitä oppilaita siellä?

Harkitsepa tätä rakas Helsinki. Kuka ikinä oletkin, kuka ja missä,

muualla kuin hukassa.

Onneksi sinulla on meidät, kaikki äidit ja isät. Sillä ilman meitä sinulla ei olisi lapsia, joilta uhata lakkauttaa koulu joka kolmas vuosi. Ja mitä sinä sitten tekisit?

Olisit varmaan aika hiljainen,

aika tyhjä.

Opetusviraston ystävälliset, asialliset virkamiehet (virkanaiset) korjasivat sitten jumppasalin seinälle oikeat luvut. Meidän kaikkien lapset pääsivät sittenkin esitykseen mukaan,

mikä ikinä tämä esitys onkin. Aina ei ihminen muista, minkä lajin taidetta nyt ollaan tekemässä.

Vai pitäiskö vaan puhtaasti puhua vähän järkeä. Jos joku vaikka sen jotenkin kuulisi.

Jos vaikka tapahtuisi ihme: tapahtuisi kuuleminen.

Niitähän kuulemma tapahtuu. 

Lapsi makailee olohuoneen matolla auringossa ja lukee hiljaa kirjaa.

Lapsi on hyvin pieni.

Syksyllä lapsi menee kouluun. Siihen samaan, jota äiti yritti pelastaa silloin, kun tämä lapsi alkoi kasvaa hänen vatsassaan.

Kun lapsi oli syntynyt, hänet vietiin koulun syysmarkkinoille. Hän oli silloinkin hyvin pieni.

Melkein yhtä pieni kuin nyt. Nyt hän on vain noin puoli metriä pidempi kuin silloin.

Minä en ole lähettänyt tällä kierroksella vielä yhtään viestiä Helsingin kaupungin opetuslautakuntaan. Sen sijaan olen nähnyt useamman vastauksen, joita muuta viestejä lähettäneet ovat lautakunnasta saaneet.

Niistä on luettavissa täydellinen perehtymättömyys asiaan, josta ollaan pian päättämässä. Niissä toistellaan opetusviraston paperilla antamia tietoja, joiden paikkansapitävyyttä luottamushenkilöt eivät ole tarkistaneet – vastaillaan vaan ikään kuin oltaisiin perehdytty hyvinkin.

Höpsis sanon minä. Entisenä lautakunnan jäsenenä näen kyllä vastauksista, mikä perehtyneisyyden aste on.

Siksi ei juuri nyt huvita. Tämä koko homma.

Meidän niinsanottu demokratiamme on aika heikoissa kantimissa. Se on puhdasta virkamiesvaltaa, jonka ympärille on rakennettu leikki, jossa luottamushenkilöt kuvittelevat käyttävänsä valtaa itse. Leikkiä leikitään kolmesti viikossa mm. opetusviraston talossa. Olen nähnyt.

Siinä, josta opetuslautakunta on vastikään päättänyt siirtää koko viraston uusiin tiloihin, joiden remontti maksaa noin 44 miljoonaa.

Kolmen, neljän koulun remontin verran siis.

Tämä on sitä seinistä säästämistä. Ettei opetukseen tarvitsisi kajota.

Vuokra uusissa tiloissa tosin on alempi kuin nykyisissä, tämä täytyy kyllä todeta. Säästöä ehkä todella tulee, käyttökustannuksissa jopa melkein puolen miljoonan verran vuodessa. Mutta viime kuussa tehdyn päätöksen mukaan ”nämä uudet vuokrakulut sisältävät myös 68 kaupunkisuunnittelulautakunnan periaatepäätöksen mukaista autopaikkaa, joista 58 tulee hankkia yksityisestä pysäköintilaitoksesta.”

Niistä esimerkiksi EI tarvitse säästää.

Taloustilanne ilmeisesti ei kuitenkaan olekaan ihan niin paha?

Ei mulla muuta. Juuri nyt.